perjantai 1. heinäkuuta 2016

Karitsaa haudutuspadassa Touria odotellessa

Minä olen oikea metsämansikka!
Nyt ei ole varsinaisesti pitkään haudutettavien liharuokien kuumin sesonki, mutta yritän käyttää pakastimessa olevia tuotteita sen sijaan, että ostaisin uutta ruokaa kaupasta. Pääsiäisen alla sain Familian paketissa luuttoman karitsanpaistin, jota en pyhiksi valmistanut, koska en ollut kotia lähelläkään. Nyt otin lihapalan sulamaan alkuviikosta jääkaapin nollalaatikkoon. Eilen aamuna se oli vielä kohmeinen, mutta haudutuspatani Crock Pot kesytti paistin päivän kuluessa nyhtökuntoon. En käyttänyt mitään erityistä reseptiä tähän ruokaan, vaan valmistin sen ns. omasta päästä.

Karitsaa haudutuspadassa

  • noin 1,2 kg karitsan luuton paisti
  • märkärub: loraus oliiviöljyä, suolaa, pippuria, valkosipulitahnaa, sipulitahnaa, chilihiutaleita, worchesterkastiketta
  • 1 dl demi glace-kastikepohjaa
  • vettä sen verran, että paisti oli 2/3 liemessä
Leikkelin lämmenneestä paistista hieman rasvoja ja kalvoja pois. Sekoitin kulhossa kostean rubin ainekset. Olin tosi laiskalla päällä, enkä hakenut mitään yrttejäkään ulkoa. Pyörittelin paistipalan jokapuolelta tahnassa, joka aineksista muodostui. Nostin paistin haudutuspataan. Kaadoin päälle vettä ja otin vähän litran demi glace-purkista, jonka sain toukokuussa HKScanin vierailulta kotiintuomiseksi. Sisältö oli hyytelömäistä vahvaa tavaraa. Viiniäkään en jaksautunut hakemaan, joten hyvin vähin krumeluurein laitoin lihan kypsymään high-asetuksella aluksi kuudeksi tunniksi aamulla yhdeksän aikaan. 

Puolilta päivin käänsin paistin toiselle kyljelle ja kahden aikaan kokeilin, joko se nyhtyisi. Vielä piti jatkaa kypsentämistä. Puoli neljän aikaa haarukka oli juuri sopiva ase, liha oli hyvin irtoavaa. Nostin lihan useammassa palassa suurelle leikkuulaudalle, se nimittäin hajosi nostettaessa ja nyhdin sen haarukoilla suikaleiksi. Kalvot ja rasvat olivat hävinneet olemattomiin. 


Mietin miten lihan oikein tarjoaisin ja päädyin tekemään siitä pikaragùa. Keitin pastaa noin 150 g. Silppusin kaksi uutta sipulia varsineen ja pilkoin yhden suuren pihvitomaatin. Lorautin oliiviöljyä pannulle ja haudutin sipulia ja tomaattia hetkisen aikaa. Lisäsin noin puolet nyhtölihasta pannulle ja otin haudutuspadasta lientä kauhallisen mukaan. Maustoin vielä lisää ragùa suolalla ja pippurilla. Taaskaan en viitsinyt hakea ulkoa yrttejä, sillä satoi. Kaadoin kypsän pastan vadille ja päälle ragùn, päälle murustelin pienen palan fetaa, jota oli jäänyt jääkaappiin. 


Liha oli erittäin mureaa ja maukasta, söimme sitä mielellämme pastan kanssa. Toisen puolen voisin tehdä paimenenpiiraaksi huomenissa. Kiitos Familialle tästä karitsanpaistista, oli mukavaa että se oli luuton ja pakkauksessa oli oikein nimeä myöten kenen tilalta se oli peräisin. 


Eilen katselimme Eurosportilta koosteita viime vuoden Tour de Francesta, tämän vuoden Girosta ja muutamia ajajakohtaisia henkilökuvia. Illalla oli myös tämän vuoden Tourin joukkueiden esittely. Päivän ohjelmien parissa pääsikin hyvin jo Tour-tunnelmiin. Kilpailu alkaa lauantaina meille tutuista maisemista Mont-Saint-Michelistä ja ensimmäinen etappi päättyy lempparipaikkaamme, Utah Beachille. 


Tänään aion selailla ranskalaisen keittiön kirjojani ja käydä lävitse foodgawkerin French-kansioni, jossa oli toistasataa ohjetta, joissa on ainakin joku ranskisvivahde. Tälle kuudennelle Ranska-haasteelleni en ole ottanut mitään varsinaista teemaa, vaan yritän keskittyä siihen, että saisin jokaiselle kisapäivälle ranskalaisaiheisen ruokapostauksen blogiin. Pieniä kesäisiä reissuja on tiedossa, joten niille päiville saatan tehdä ajastetun postauksen, tai tehdä jotain pientä syötävää ja juotavaa. Olen koittanut kannustaa itseäni viimein kokeilemaan croissantien tekemistä. Olen aikonut vasta viisi vuotta tehdä sen. Yllyttäkää, kertokaa sen olevan mahdollista ja että tekin teette niitä kaiken aikaa!

torstai 30. kesäkuuta 2016

Ensikokeilu Muurikka-sähkösavustimella



Sain työnantajalta synttärilahjaksi (tasavuosi kyseessä) valita itse tuoteluettelosta jotain mieluisaa. En tuntenut nyt tarvetta maljakoille, tai matkalaukuille, mutta sähkösavustin kuulosti kiinnostavalta. Meillä on pihan perällä vuosia vanha Harvian loimusavustin, jonka pohja on syöpynyt puhki, emmekä koskaan vakuuttuneet sen ruostumattomuudesta, se nimittäin alkoi kukkia ensikäytöstä alkaen. Loimutukseen sitä on kuitenkin käytetty ahkerasti, savustuksen jäätyä vähemmälle. Sauvajyvänen hankki Muurikan savustimen jo monta vuotta sitten. Minun oli mahdollista valita pienempi malleista ja tällä viikolla sellainen sitten saapui suuressa pahvilaatikossa. Kalaa ei tullut mukana, mitä pidin vähän outona. Piti ihan itse ostaa kalaa.

aivan neitseellisenä

Savustettu kirjolohifile kolmelle

  • 700 g kirjolohifile, ruodot nypitty, reunan rasvat pois siivottuna
  • 0,5 dl karkeaa merisuolaa
  • tilliä
Kammenpyörittäjä laittoi puulastut (hickorya, Jack Daniels-tynnyrin kylkeä, katajaa ja leppää) veteen kostumaan. Minä suolasin kalafileen ja käärin sen uudelleen paperiin ja laitoin jääkaappiin suolautumaan noin puoleksi tunniksi. 

Kun oli aika aloittaa savustaminen levitimme puulastut pienelle tarjottimelle, joka laitetaan savustimen alemmalle tasolle. Laitoimme samalle tarjottimelle myös rosmariinioksat ja sokeripalat. Kaavin enimmät suolakiteet pois kalan pinnalta ja laitoin tilalle vähän tilliä. Nostimme fileen savustusritilälle ja asetimme sen savustimen sisälle. Ritilän ja savustuslastutarjottimen väliin tulee vielä yksi tarjotin, joka kerää savustettavasta tuotteesta mahdollisesti valuvat nesteet. 

Laitoimme kannen kiinni ja "töpselin seinään". Annoimme tuon kokoisen fileen savustua 40 minuuttia ja siinä ajassa ohuehko filee oli juuri passelin sopivasti savustunut. Kokonaisuus oli todella mainio. Suolaisuus oli sopiva, ehkä vähän vähemmänkin olisi riittänyt. Kypsyys oli optimaalinen, kala oli kypsää, muttei yhtään kuivunutta. 





Speksit itsellemme muistiin:

  • 700 g kalafile
  • 30 min suolaus
  • 40 min savustus
  • leppä, hickory, Jack Daniels, kataja ja rosmariini, sokeria
  • lämpötila ulkona 20°C 
  • ilmanpaine 1013 hPa
Kiitos työnantajalle, että sain lahjan, vaikka olen pois töistä vuorotteluvapaalla! Kiitos työkaverille, joka sitä puolestani kyseli ja esimiehelle, joka hommasi lahjan minulle. 


keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Naapurin kanssa nanolomasella


Olin eilen naapurini, monivuotisen uintikaverini ja ystäväni kanssa vuotuisella (oli jo toinen kerta) Serlachius Museoiden päiväretkellä Mänttä-Vilppulassa. Tutustuimme ajankohtaisiin näyttelyihin ja lounastimme Ravintola Göstassa kaikessa rauhassa ja meillä oli oikein mukava päivä.

EDIT: Se nyt on sanomattakin selvää, että käytimme Museokorttejamme pääsylipun ostamiseen. Museokortti on ihan mahtava juttu! Jos sinäkin ostit omasi viime kesänä, nyt alkaa olla aika päivittää korttisi

Tämän kesän näyttelyistä ylivoimaisesti mahtavin oli Noora Schroderuksen Feminiininen Sensibiliteetti. Olin nähnyt hänen setelikirjontatöitään jo Jyväskylän Taidemuseossa viime marraskuussa ja ihastunut niihin silloin. Karvaisesta kasviosta en niinkään innostunut, mutta oli niitäkin katsottava hieman kauempaa ja toiselle silmällä vain. Loistava idea ja saa miettimään sitä, koska kylppärissä pitää tehdä suursiivous.

Mark Wallinger Mark-näyttely oli astetta korkealentoisempaa, mutta sen ykkönen minulle oli puolitoistatuntinen video merenrannalle rakennettavista rakennustelineistä. Emme katsoneet videota kokonaan, mutta hyvän aikaa kuitenkin. Video oli käsittääkseni äänetön, sekin hieman hämärtyi teoksesta innostuessani. Teki mieli alkaa kommentoida tapahtumia, kysellä miksi miehet tekivät juuri kuten tekivät, millaisia laivoja taustalla horisontissa kulki, miten miehet uskalsivat noin tehdä, olivatpa he ammattilaisia, kyllä suomalaiset työsuojeluviranomaiset kauhistuisivat jne jne. Katsoimme videota sen verran, että miehet saivat rakennelman valmiiksi, onnittelivat itseään ja toisiaan ja hetken päästä alkoivat purkaa rakennelmaa. Ystäväni arveli, että riistakameralla saisi samanlaisen, jopa pitemmän rojektin ikuistettua heidän tontillaan. Musteläiskäkuvia muistuttavat suuret työt eivät oikein iskeneet minuun.

Taiteen Tähtitaivaat-näyttelyyn en varsinaisesti ihastunut, se olisi voinut olla enemmän Kammenpyörittäjän heiniä. Näyttely kuitenkin oli innoittamassa Ravintola Göstan menua.


Ravintola Göstassa meillä oli lounasvaraus, mutta tuona kesäisenä tiistaina väkeä oli niin museossa kuin ravintolassakin aika vähän väkeä. Menu Taiteen Tähtitaivaat piti sisällään kolme ruokalajia, hintaa menulla oli 45 euroa. Alkuruokana meille tarjoiltiin karitsaa pastramina punajuuren ja kirsikan kanssa. Pääruokana oli päivän kalansaalis. Minä olin kuulevinani, että kyseessä olisi lohi. Sen kanssa tarjottiin perunaterriini ja kampasimpukka. Jälkiruokana oli paahdettua valkosuklaata, mansikoita ja mantelijäätelöä. Pääruoalle otimme lasilliset suositeltua Rieslingiä. Kokonaisuus oli mielestäni oikein tasapainoinen. Tällä kertaa tarjoilu oli hyvin ujoa ja vähäsanaista, mutta kyllä me osasimme lapioida ruoan suuhumme isommitta kertomuksittakin. Ravintolan oma leipä oli jälleen todella hyvää, annokset sopivan kokoisia ja olimme oikein tyytyväisiä tunnin lounastelun jälkeen ja valmiit jatkamaan näyttelyyn tutustumista. 






Ennen ateriaa olimme osallistuneet (ainoina) tasatuntituokioon, jossa meille kerrottiin lisää koko paikasta, tosin olimme kumpikin käyneet Serlachius-museoissa niin usein, ettemme varsinaisesti saaneet uutta tietoa lukuunottamatta Göstan Paviljonki-osan tämänhetkisiä näyttelyitä. Kävimme vielä pienen kierroksen Mark-näyttelyssä ja samoin Göstan puolella Göstan Ystävät-näyttelyssä ja Malli ja hullu kuvailija-näyttelyssä. 


Kävimme myös kävelemässä tilan mailla ja pienessä saaressa, jossa oli tällä kertaa esillä sitaatteja saariaiheisista romaaneista. En löydä siitä tietoa museon sivuilta, mutta ehkä en vain hoksaa. Sitaatti josta otin kuvan on todella ajankohtainen tämän hetken maailmassammekin, vaikka se on kirjoitettu jo vuosisatoja sitten.


Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyville Valmiissa pöydissä- ja Poissa kotoa-välilehdille, joille kerään ravintola-ja reissuaiheisia postauksiamme. 

tiistai 28. kesäkuuta 2016

Presa Ibérica toisen kerran


Grillasimme briketeillä Familialta saamamme presa ibérica-palaa muutama viikko sitten, mutta tavoittelemani kypsyysaste ei aivan onnistunut. Mittarin mukaan sisälämpö oli 62°C, mutta lepuutuksen aikana lämpö nousi varmaan useita asteita ja lopputulos oli liian kypsää makuumme. Nyt oli uusinnan aika. Hain eilen aamulla noin 700 g painavan palan sulamaan ja illalla se oli sopivan sula ja lämmin grillattavaksi.

Presa Ibérica grillissä

  • 700 g pala iberico-possun niskapalaa, presaa
  • 0,75 dl oliiviöljyä
  • 1 limetin mehu
  • nippu korianteria silputtuna
  • suolaa ja pippuria
  • chilihiutaleita
Ota sulanut ja lämmennyt possupala vakuumista ja kuivaa se paperilla. Leikkele hieman ylimääräisiä rasvoja pois pinnasta, mutta älä kaikkia, sillä niistä irtoaa hyvää makua. Tee muista aineksista marinadi lihalle ja hiero se palan jokapuolelle. Kuumenna grilli (meillä tällä kertaa kaasugrilli) ja varaa lähelle jo foliota lihan lepuuttamista varten. Grillaa palaa molemmilta puolilta niin kauan, että sisälämpötila on 62°C. Ibericon kohdalla se on turvallinen lämpötila, mutta jos et tätä tahdo ottaa uskoaksesi, grillaa pitempään. Kääri pala paksuun folioon ja anna levätä ainakin 30 minuuttia. 




Meillä lepuutusajasta tuli kaikkiaan 45 minuuttia pienen ateriaviivytyksen takia ja se oli  kyllä niin nappiin, että olen vieläkin aivan innoissani. Leikkasin palan oikein ohuiksi viipaleiksi ja ripottelin niille vielä pippuria ja suolaa.



Söimme presa ibéricaa tortillojen täytteenä. Tein guacamolea samalla tapaa kuin tässä postauksessa. Tortillalättyjä en tällä kertaa tehnyt itse, laiskuuttani ja uunin epävarmuuden takia. Kyllä ne kaupankin lätytkin ovat ihan hyviä. 

Presa ibérica oli tällä toisella kertaa aivan täydellistä, mehevää, sopivan kypsää, rapeapintaista ja sisältä mureaa. Onneksi Opiskelija tuli myös syömään ja jalkapalloa katsomaan, joten saimme melkein kaikki syötyä. Kahdelle tämä olisi ollutkin vähän liian suuri annos. 


Kiitos Familialle tästä erinomaisesta possupalasta, nyt tiedän osaaavani valmistaa sen hyvin! Suosittelen kokeilemaan, kun sellainen pala osuu kaupan pakastekaapissa kohdalle. 

maanantai 27. kesäkuuta 2016

Litistettyä helmikanaa



Teimme blogin ensimmäisenä keväänä pollo alla diovoloa, paholaisen kanaa ja sen tekeminen oli muistaakseni hauskaa. Saimme nyt vastikään Familialta kaksi helmikanaa, jollaisia meidän keittiössä ja lautasillamme ei ollutkaan aiemmin nähty. Helmikanat olivat pikkuisen yli kilon painoisia ja sulatin ne yön ylitse jääkaapissa.

Helmikanaa grillissä litistettynä

  • 2 noin kilon painoista helmikanaa
  • iso nippu tuoreita yrttejä silputtuna (oreganoa, rosmariinia, lipstikkaa nyt ainakin)
  • 1 dl oliiviöljyä
  • 1 sitruunan mehu puristettuna ja puristellut hedelmän loput marinadiin nakattuina
  • 1 limetti samoin
  • 4 suurta valkosipulikynttä silppuna
  • suolaa ja pippuria
  • chilihiutaleita
Kun kanat olivat sulaneet, leikkasin niistä selkärangat pois tukevilla kalasaksilla. Se käy helposti, kun laittaa sakset jommasta kummasta päästä lintua aivan selkärangan viereen ja leikkaa sen reunaa pitkin. Toisen puolen siitä sitten vain leikkaa samoin irti. Jos linnussa on kaula mukana, leikkaa sekin pois. Käänsin linnut rintapuoli ylöspäin ja painoin rintakehää napakasti kunnes se painui rusahtaen litteäksi (anteeksi, kuulostaa brutaalilta), näin kypsyminen nopeutuu ja on tasaisempaa. Kuivasin linnut joka puolelta. Sekoitin marinadin ainekset suuressa kattilassa, johon linnut hyvin mahtuisivat marinoitumaan. Pyörittelin lintuja marinadissa kunnolla ja jätin ne viileässä maustumaan muutamaksi tunniksi, yön ylikin olisi oikein hyvä. Pesin kädet ja työvälineet erityisen huolellisesti.

Laitoimme toisen kanoista halsteriin ja kypsensimme sen kaasugrillissä, koska halsterin puinen kahvanpää ei olisi mahtunut, eikä ollut järkevää laittaa Weberin kannen alle. Kaasugrillissä kahva jäi sopivasti pilkottamaan kannen raosta. Lintu oli mukavasti litteänä halsterissa, mutta ikävä kyllä siitä ei olekaan tullut otettua yhtään kuvaa. 

Weberissä oleva lintu litistettiin moninkertaiseen folioon käärityllä tiilellä. Tiilen olisi voinut laittaa jo grilliin valmiiksi kuumenemaan, mutteipa käynyt silloin mielessä. Grillasimme kumpaakin lintua noin 15 minuuttia ensin sisuspuoli alaspäin ja sitten rintapuolta noin saman verran. Kanoista lähti todella paljon rasvaa grilliin, mikä oli hämmästyttävää, niin laihoja linnut olivat. Kypsyys oli helppo tarkistaa pistämällä lintua koiven "kainaloon". Kun neste oli kirkasta, oli lintu kypsä. 


Leikkasimme tukevilla saksilla linnut rintakehän keskeltä kahteen palaan, että ne paremmin mahtuisivat lautaselle. Kaasugrillissä halsterissa kypsennetystä linnusta koipi irtosi ihan vain nostaessa, joten se kypsyi mehevämmäksi kuin brikeiteillä grillattu. En tiedä olisiko joku muu menetelmä, vaikkapa keittäminen tai padassa hauduttaminen, enemmän edukseen tälle hoikalle linnulle. Makua oli selvästi broileria enemmän. Syöminen oli hieman työlästä, mutta olimme perusteellisia. 



Kananrungot nakattiin lopuksi isoon kattilaan. Sinne lisättiin valkoviiniä, kokonaisia pippureita, valkosipuli ja sipuleita kuorineen päivineen, chilihiutaleita ja lopuksi vettä niin paljon, että rungot peittyivät kunnolla. Liemi laitettiin pihalle grillin sivupolttimolle kiehumaan lempeästi illan jalkapallo-otteluiden ajaksi ja iltamyöhään Kammenpyörittäjä siivilöi liemen ja purkitti kolmisen litraa maistuvaa, hyvää kanalientä käytettäväksi kesän kokkauksiin. 

Ei ollut päivän salaatti, vaan hieman savustuslastuja,
 joita pidettiin metallikotelossa Weberissä kanan kanssa samaan aikaan.
Kiitos Familialle helmikanoista, niitä oli hauska kokeilla, vaikken tainnutkaan osata valita niille edullisinta valmistustapaa.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Riekkumista tiedossa Jyväskylän Kesässä ja GT syreenimehulla


Saimme ennen juhannusta yhteydenoton Jyväskylän Kesästä, meille ja muutamille muille jyväskyläläisille blogeille tehtiin ehdotus osallistua tähän oman kaupunkimme kesäiseen tapahtumaan. Saisimme liput muutamaan tapahtumaan ja kirjoittaisimme niistä sen minkä kirjoittaisimme, kehuautomaateiksi meitä ei oltu virittämässä. Avajaiskonserttiin ei kuulema olisi ilmaislippuja enää todennäköisesti saatavilla, mutta meillä sattuivat juuri sinne liput olemaan jo valmiina, ostimme ne jo helmikuussa Vaasasta. Indujesman & Joo esittää klassisen musiikin ja stand up-komiikan yhdistelmää, tämä kuulostaa kiinnostavalta! Muuta ohjelmaa tutkailemme tänään ja esitämme lipputoiveemme, sitten jää nähtäväksi toteutuvatko toiveemme. Jyväskylän Kesässä on myös ilmaistapahtumia, joissa voi käydä lompakkoa rasittamatta. 

Jim Bachorin taidetta Jyväskylän kaduissa
Meillä tehtiin tänään erittäin hyvä iltapäivädrinkki, uusi suosikkini GT. Pienen maku- ja värivivahteen sille toi syreenimehu, jollaista valmistin juhannuksen aikana. Ehdin juuri ja juuri kerätä tarpeeksi kukkia ennen kuin niiden aika oli kokonaan ohitse. Toivoin hieman lilampaa sävyä, mehusta tuli melkoisen punaista, mutta hyvää se on! Vinkit mehuun on koottu Kivistössä- ja sauvajyvänen-blogeista.


Syreenimehu

  • iso kattilallinen syreeninkukkia
  • 500 g sokeria
  • 1 l vettä
  • 1 sitruuna
  • 15 g sitruunahappoa
Kerää kukkia suureen vatiin ja pese ne kylmällä vedellä, että mahdolliset ötökät ja siitepölyt lähtevät pois. Riivi kukat varsista ja jätä ne valumaan. Mittaa vesi ja sokeri kattilaan, lisää sinne sitruuna ohuiksi viipaleiksi leikattuna. Kiehauta vesi niin, että sokeri liukenee veteen kokonaan. Kumoa riivityt kukat kattilaan, painele niitä veteen ja sekoita mukaan sitruunahappo. Jäähdytä ja pidä peitettynä jääkaapissa kaksi vuorokautta. Siivilöi kukat pois ja valuta mehu vielä kahvisuodattimen läpi, että kaikki hitulit jäävät haaviin. Pullota steriiliin pulloon tai puhtaaseen purkkiin, jos haluat pakastaa mehun. Käytä 1:6 tiivistettä veteen tai kuten me, pikkuinen dash mehua gin toniciin. Tosi hyvää mehua, tuoksuu ihanalta, vaikken saanutkaan toivomaani väriä aikaan.










lauantai 25. kesäkuuta 2016

Skandikierros osa 3, Käsivarren ja napapiirin kautta kotiin



Tiedän kyllä, että Suomi ei varsinaisesti kuulu Skandinaviaan, mutten halunnut muuttaa otsikointia kesken reissun edes Fennoskandiaksi. Postaussarjan ensimmäisessä osassa seikkailimme Pohjanmaan kautta Ruotsiin ja toisessa osassa Norjassa. Tässä juttusarjan päätösosassa kuljimme Suomen Käsivarren kautta minun synnyinseudulleni Rovaniemelle ja valuimme alamäkeen kotia kohti.

Kumpikaan meistä ei aikaisemmin ollut käynyt Käsivarren Lapissa, jonne ajoimme Norjan Skibotnin suunnasta perjantaiaamuna melko aikaisin. Olimme seisseet tietyöjonoissa muutamaan otteeseen ja ihailleet niin Norjan kuin Ruotsinkin lumihuippuisia tuntureita, ei kai niitä taideta ihan vuoriksi sanoa? Rajanylitys oli oikein huomaamaton, vain kyltti jossa kerrottiin saapumisesta Suomeen ja Euroopan Unioniin ja pieni tulliasema, jossa ilmeisesti myös rajavartiolaitos majailee.  



Isäpuoleni oli kertonut, että tie on huonokuntoinen koko tieosuudella ainakin Kittilään asti, mutta kuivalla kelillä sitä ei varsinaisesti huomannut. Pysähdyimme Kilpisjärvellä tankkaamaan automme ja säiden haltija oli sen verran suopea, että saimme vilauksen niin järvestä kuin Saana-tunturistakin sumun ja pilvien rakosista. Huoltoaseman ravintolassa kerrottiin mainoksen mukaan olevan myytävänä hampurgereita, joka oli jotenkin mukavan liikuttavaa. 





Päivän nähtävyytenä meillä oli Järämän sotahistoriallinen muistomerkki Tunturi-Lapissa.  Siitä käytetään myös nimeä Lätäsenon saksalainen asema tai saksankielistä peitenimeä "Sturmbock-Stellung. Juuri kun pääsimme sinne perille, alkoi sataa oikein huolella ja puimme päällemme kunnon sadevarusteet. Museorakennus ei ollut vielä auki siihen aikaan aamusta, joten menimme ensin museon takana rinteessä olevalle linnoitusalueelle tutkimaan sitä. Siellä on toista kilometriä kivistä aseteltuja tai maahan kallioon räjäyttämällä tehtyjä juoksuhautoja, asemia ja bunkkereita. Alue rakennettiin vuonna 1944, siellä oli joukkoja asemissa tammikuuhun 1945 asti, jolloin siitä luovuttiin taisteluitta. 



spontaanipuro





Alue on paikoin melko vaikeakulkuinen, mutta minusta oli mielenkiintoista kävellä kivisiä polkuja, joille muodostui caminolta tuttuja spontaanipuroja reippaassa vesisateessa. Kuljimme kurkkimassa bunkkereihin ja katsomassa ampuma-asemista tunturimaisemiin. Palatessamme museolle se oli jo auennut ja kuoriuduimme sadevaatteistamme ennen näyttelyyn tutustumista. Näyttely käsittelee sota-aikaa Tunturi-Lapissa. Aikakausi on ilmeisen kontroversiaalinen ja osittain sitä on haluttu peitellä ja unohtaa, mutta yhtä kaikki se on osa Suomen sotahistoriaa. Suosittelemme paikkaa Käsivarressa liikkuville matkailijoille!



Rankanpuoleisessa vesisateessa jatkamamme matkan aikana oli myönnettävä isäpuolen tienneen mistä puhui, kun moitti tien kuntoa. Urat olivat melkoisen pahat ja niissä oli kelju ajaa. Jos koitti pitää auton pyöristä edes toisen puolen pois urista, menivät vaunun pyörät uriin tai toisin päin. Liikennettä ei ollut kovin paljon, muutamia norjalaisia autoja tuli vastaan ja hieman suomalaisia matkailuautoja. 

Koska emme olleet menossa aivan Rovaniemen ydinkeskustaan, vaan laajan kaupungin reunamille pohjoispuolelle, päätimme ajaa sinne Sodankylän kautta. Reittihän oli tietysti hieman pidempi, eikä tiekään kovin kaksinen, mutta halusimme nähdä männävuosilta tutun pyssykylän taas. Olimme aikoinaan siellä monena vuonna Sodankylän elokuvajuhlilla, mutta edelliskerrasta on kulunut ainakin 16-18 vuotta, emme tarkkaan muistaneet. Kylä oli kasvanut sitten viime käynnin, sinne oli tällätty useita kiertoliittymiä ja jopa liikennevaloja! Sekä tuliterä Lidl. Kyllä siellä nyt nunnukoiden kelpaa! Elokuvajuhlilla näytti olevan täysi tohina päällä. Yhtään kuvaa emme pysähtyneet ottamaan Sodankylästä.

Vaikka ajomatkaa Skibotnista äitini ja isäpuoleni kotiin ei tullut pienen kiertoreitinkään jälkeen kuin noin 400 km, saimme munittua matkalla melkein kellon ympäri, tosin yhden lainatunnin palautimme rajalla, sen jonka mennessä saimme Umeåssa. Hieman mietimme sitä, miksei Suomen puolella ole yhtenäisiä matkailijoiden autovirtoja, mutta toisaalta, luvatta sanoen: Eipä Suomen Lapissa oikein tuolla kulkemallamme osuudella ollut mitään katsomistakaan. Muutama poro ja muuten vaivaiskoivuja ja muutama tunturi, jotka ovat melko laimeita Norjan ja Ruotsin puolen kukkuloihin verrattuna. Joku saattaa tästä suuttua, mutta kyllä minä napapiiriltä kotoisin olevana kehtaan sanoa, että Suomen Lappi ei ole niin näyttävä noilla main kuin naapurimaiden. 



Tulimme perille lapsuuteni mökkimaisemiin alkuillasta, tuon paikan vanhempani rakensivat ollessani juuri alle kouluiän. Paljon myöhemmin äiti muutti maapalalleen kokonaan ja hän on tehnyt siitä isäpuoleni kanssa aivan ihanan järvenrantaresidenssin. Olimme siellä lasten ollessa pieniä useita viikkoja vuosittain, mutta viime vuosina emme ole mukamas ehtineet käydä. Siksi olikin mukava taas mennä niemen nokkaan, kuten paikkaa sanottiin serkkujen kesken lapsena.

Saapuessamme satoi rankasti ja auto ja vaunu olivat karmeassa kurassa. Isäntäväki oli saapunut omalta matkailuautoreissultaan vain pari tuntia aikaisemmin ja heidän ajopelinsä oli jo puhdistettu. Oli kuulema viisainta suihkutella meidänkin kulkimemme samantien, sillä soratien kuralla oli taipumus muuttua sementiksi melko pian jokaiseen koloseen ja ulkonemaan. Niin se tekikin ja Kammenpyörittäjä esitti melkoista riverdancea pihalla yhdistelmää puhdistaessaan ja sääskiä karkottaessaan.




Kävimme kävelyretkellä lahden toisen puolen vaaran päällä, jonne on vastikään rakennettu uusi laavu ja näköalatorni. Menimme kyllä melko lähelle autolla, sillä sateen uhka oli melkoinen ja sääskiä, noita metsiemme pikkupaholaisia oli rutkasti. Kävelyseurani moitti minua lempeästi, että karkasin horisonttiin, kun pääsin autosta ulos. Rivakka tahtini ei johtunut niinkään hyvästä caminokunnostani, vaan enemmän sääskistä, joista arvelin vaaran päällä pääsevän eroon. Ja niin pääsikin. Näköalatornin päällä tuuli niin navakasti, että sääsket jäivät matkasta ja laavuun sommiteltu nuotio pyöritti savua niin mukavasti, ettei sielläkään istuessa tarvinut sääskiä huitoa. Postilaatikossa, jossa säilytettiin vieraskirjaa oli kyllä huomaavaisesti purkki ohvia, ettei etelänmiehenkään tarttisi huitoa.





Jos minulla olikin caminolla ruokahalu kateissa, se on nyt virallisesti taaksejäänyttä elämää. Äidin luona tulee aina syötyä usein ja paljon, kaikki maistuu aina jotenkin ekstrahyvältä. Teimme koko ajan jotain syömistä ja katoimme pöytää kesäkeittiöön tai kannoimme tiskejä takaisin taloon. Ruokina meillä oli kyläilypäiviemme aikana mm. poron filettä ja lohta, jälkiruokana kuohuviinivaahtoa marjojen kanssa ja aamiaisella järkyttävä kasa pannukakkuja. Makkaraakin ehdimme paistaa, eikä nälkä vaivannut missään vaiheessa. 





Äidillä oli menossa lankojenvärjäyshommat, hän tekee aivan ihania neulomuksia, joista yhdet sain myöhäisenä syntymäpäivälahjana. Oli vain melkein mahdotonta valita väriä, sillä sukkien värit olivat niin kauniita. Päädyin viimein pitkiin Peppi-tyylisiin sukkiin, jotka puettuani aloin kummallisesti ajatella taas caminolle lähtemistä. Ne jalassa olisi mukava palella makuupussissa alberguessa vaikka Tosantosissa. 



Kammenpyörittäjä oli mielissään päästessään katsomaan EM-jalkapalloa ja perustimme kisakatsomon olohuoneeseen. Samoin katsoimme hieman Tangomarkkinoita jalkapallo-ottelua odotellessamme. En ole koskaan aikaisemmin katsonut tankomarkkinoita, mutta nyt tiedän, etten ymmärrä tangotulkinnasta yhtään mitään. Juuri kun olin aivan varma, että tuo nyt oli ihan kauheaa naukumista, olivat tuomarit sitä mieltä, että tässä oli niin koskettava esitys, että kruunua voisi jo samantien sovitella päähän (kyse oli jostain karsinnasta). Sitten taas kun tykkäsin pikkuisen laulajan tulkinnasta, oli tuomareilla nyrpeät ilmeet ja sanoivat, että sielua puuttuu ja kylmää oli. En taida lähteä tankomarkkinoille jatkossakaan olemaan erimieltä kaikkien kanssa. Oli kyllä hienoa nähdä, että Arja Koriseva on parantumaan päin, hän lauloi ohjelman lopussa yhden kappaleen.





Kävimme myös Rovaniemellä pienellä nostalgiamatkalla. Onneksi tuona lauantaina ei satanut vettä, joten matkan soratieosuus, 20 km, oli melkoisen hyvässä kunnossa. Auto ei kuraantunut uudelleen. Menomatkalla poikkesimme katsomaan Norvajärvelle saksalaisten sotilaiden hautausmaata. Olemme muistaaksemme käyneet siellä joskus aikoja sitten, mutta sen olin unohtanut, että sinne oli matkaa kuitenkin nelostieltä melken 10 km. Kauniilla paikalla järven rannalla on rauhallinen lepopaikka noin 2500 saksalaissotilaalle, jotka menettivät henkensä toisen maailmansodan aikana Lapin alueella. Paikalla oleva mausoleumi on rakennettu vuonna 1963. Retkipaikka-sivustolta löysin Mikko Vesterisen kattavan postauksen paikasta. Takaisin päin kävellessämme parkkipaikalle meitä vastaan tuli pari lapsiperhettä onkivarusteineen ja seurue saksalaisia matkailijoita. Juttelimme sitä, miten minulla lappilaisena on ollut aina omat ajatukseni saksalaisten osuudesta Suomen Lapin sotatapahtumissa. Asia ei ole kuitenkaan niin yksioikoinen ja tuollaiset hautausmaan kaltaiset paikat pistävät aina miettimään sitä, miten jokaisella ihmisellä on oikeus elämäänsä ja sen päätyttyä rauhalliseen lepopaikkaan.


 "Jätä paikat siihen kuntoon missä toivoisit niiden olevan tullessasi itse seuraavan kerran." Niin luki polkupyörävaraston oven kyltissä talossa, jonne muutimme ollessani 6-vuotias. Talo oli aivan tuliterä ja kaikki 25 perhettä muuttivat samaan aikaan. Koko Korkalovaaran alue oli vasta muodostumassa enkä koskaan unohda sitä innostunutta tunnelmaa, jonka vallassa me toisiimme tutustuvat talon lapset otimme ympäristön haltuumme. Asuimme siinä talossa noin 6-7 vuotta ennen kuin muutimme hieman isompaan asuntoon vähän lähemmäs keskustaa. En ollut käynyt tuon kerrostalon pihassakaan sitten teiniaikojen, ehkä ajanut joskus ohitse asuessani vielä Rovaniemellä. Nyt menimme käymään katsomassa taloa. Kappaleen alussa oleva lause on painunut mieleeni ja toivoin kyltin olevan yhä varaston ovessa. Siitä taisin lopulta oppia lukemaan, olin hyvin laiska opettelemaan tuota taitoa. Ajattelin melkein koko ekaluokan, että voisin venkoilla koko hommasta, sillä sisareni oli hyvin aulis lukemaan minulle kirjoja. Ilmeisesti vahingossa kuitenkin opin lukemaan, mikä oli ihan hyvä juttu myöhempää elämää ajatellen.


Kylttiä ei kuitenkaan enää ollut ovessa, vain neljä jälkeä osoittamassa naulojen tai ruuvien paikkaa. Taloon oli vaihdettu ikkunat jossain vaiheessa, mutta ulkomaalaus olisi paikallaan, värit ovat edelleen samat kellastunut valkoinen ja sinapin väri. Uusi hissi talossa oli ja nimiluettelosta tunnistin vain kaksi nimeä. Missähän mahtavat olla Heli ja Maarit, missä Mauri ja Pasi, lapsuuteni leikkikaverit? 


Ajoimme myös alakouluni, tuon uutisissakin vasta esiintyneet Vaaranlammen koulun ohitse. Koulu valmistui sinä vuonna, kun aloitin toisen luokan. Nykyään koulu on vakavien homeongelmien vallassa, on kai ollut välillä suljettunakin. Tiilirakennus näytti kyllä tieltä katsottuna samanlaiselta kuin ennenkin, sitä 70-luvun arkkitehtuuria, tasakattoja ja pieniä ikkunoita. 

Pienellä etsimisellä löysimme tiemme toisen kotitaloni luokse, ajoimme ensin entisten rajavartiolaitosten talojen alapuolelle rinteeseen ennen kuin löysimme takaisin Evakkotielle. Sieltä osasinkin jo mennä Sompiontielle, jossa asuin teini-iästä siihen saakka, että lähdin opintojen vuoksi pois pohjoisesta jääden sille reissulle. Tuo Alvar Aallon suunnittelema talo näytti ihan entiseltään, valkoinen rappaus hohti auringonpaisteessa, mutta lähempää tarkasteltuna huomasi pintaa vain korjaillun sieltä täältä. Kiersimme talon toiselle puolelle kauniiseen puistoon ja muistin, että viereisessä talossa oli kauan sitten mormonikirkko ja lähikauppa, josta ostin keittokinkkua oikein ohuina siivuina, paljon ennen kuin ohuenohuet tulivat muotiin. 



Joka rapussa pitäisi olla ainakin yksi lakisääteinen heippalappu!
Kuljimme vielä kurkkaamassa yläkouluani ja lukiotani ennen kuin menimme takaisin keskustaan. Siellä Kammenpyörittäjä halusi käydä Marttiinin puukkotehtaalla. Talvella hän osti itselleen uuden puukon Kauhavalta Iisakki Järvenpäältä ja nyt hän halusi ostaa puukon myös Marttiinilta. Lähdimme kuitenkin pois vain pienen keittiöveitsen kanssa. Minä halusin sellaisen ja Kammenpyörittäjä joutui vielä maksumieheksikin, sillä olin unohtanut lompakon autoon. Ihan oikeasti olin, enkä vain unohtanut




Museokorttimme alkoivat olla uusimispisteessä ja halusimme käydä katsomassa Arktikumin näyttelyitä. Kortin uusiminen onnistui museossa hyvin ja näyttelytkin kävimme katsomassa, etenkin niistä jäi mieleen Jari Kosken Seitajärvi 1944- sota asuu meissä kaikissa-näyttely. Valokuvanäyttely on nähtävissä aina 7.8.2016 asti, suosittelemme! Siellä on valokuvien lisäksi videohaastatteluita ja esineistöä tapahtumista.




Kotimatkalle lähdimme maanantaiaamuna. Aioimme käydä Haaparannan kaupoissa käyttämässä loput kruunumme. Sää oli puoliaurinkoinen eikä liian lämmin, joten saisimme vaunun jääkaapissa tuotua kylmätuotteet, mikäli mieluista ostamista löytyisi. Olimme katsoneet valmiiksi Haaparannan kauppojen aukeamisajat, jotta emme olisi nykimässä ovia tuntia liian aikaisin. Raja-alueella ei näkynyt merkkiäkään viime syksyn kaltaisesta turvapaikkahakijoiden vyörystä, eikä rajaa ylittäviä ajoneuvoja pysäytetty.

Kävimme kummassakin suuressa ruokakaupassa, ICA Maxissa ja COOP:ssa, sekä tietysti venekaupoilla suuressa karkkikaupassa. Muualta nimittäin vadelmaveneitä ei löytynyt. Asekauppoja emme tehneet, nuuskasinkoja en suostu koskaan ostamaan kenellekään. Kyllä me Systembolagetissakin kävimme ja kahdessa retkeily- ja urheiluvaatekaupassa, mutta jälkimäisistä tulimme pois tyhjin käsin. Valikoimia oli kyllä paljon, eivätkä hinnatkaan olleet outlet-myymälöissä ihan kamalat, muttemme juuri nyt tarvinneet mitään.

Loput sadat kilometrit menivät sitten aikalailla jonossa ajaen. Eipä olekaan ollut niin epämiellyttävää ajomatkaa aikoihin yhtään missään maassa tai minkäänlaisella tiellä. Tietysti vaunu automme perässä on omiaan aiheuttamaan jonoa taakse, mutta nyt ei kyse ollut vain siitä. Etelään päin oli menossa ilmeisessä kiireessä useita baltialaisia rekkoja ja niiden kuskit olivat kyllä melkoisia pässejä. He alkoivat ohitella muita rekkoja ja toisiaan (ilmeisesti vetovuoron vaihtamiseksi) osuuksilla, joilla ei todellakaan ollut ohituskaistoja. Välillä ohitukseen lähtenyt rekka joutui luopumaan leikistä ja palaamaan omalle kaistalleen perävaunun heiluessa lähes holtittomasti. Rekkojen perässä ohitukseen lähteneet henkilöautot puskivat väleihin takaisin, kun tila kertakaikkiaan loppui vastaantulijoiden vuoksi. Muutaman kerran rekat sitten vain jatkoivat ohittamista ja vastaantulijat joutuivat ajamaan reunan nurmialueelle ja pysähtymään sinne. Sellaista ei ole näkynyt edes hulluilla Puolan teillä tai Turkissa. 

Kotiin on aina mukava palata. Tälläsimme vaunun takaisin katokseen, mutta sille paikalle, josta sen saa vaivattomasti vielä liikkeelle tänä kesänä. Kannoimme tavaroita vaunusta ja autosta sisälle taloon, katsastimme pihan ja kasvihuoneen tilannetta. Huomioimme, että vettä on satanut runsain mitoin, kaikki sadevesiastiat olivat piripinnassa. Nurmikkoakin oli leikattu asiallisesti, kiitos nuorison. 


Liitän tämän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään reissuaiheisia postauksiamme vuosien varrelta. Tämä postaus löytyy osioista Suomi ja Kiertueet.