torstai 5. maaliskuuta 2015

Nakkistrone

Meillä on töissä henkilö, jonka mielestä ruokaa pitää aina hankkia paljon, yleensä liikaa. Viime viikolla töissä oli syöty hodareita ja ylijäämänakkeja oli jääkaapissa käyttöä odottamassa. Laitoin tänään meille nakkikeittoa yhteislounaaksi. Lisäilin siihen yhtä jos toista, lopulta keitto oli eräänlainen nakkiminestrone. Otin kotoa mukaan 10 l kattilan ja piipahdin kaupasta nakkeja lukuunottamatta tarpeet suureen keittosatsiin.
 

Nakkistrone noin kymmenelle

  • 2 pakettia kuorellisia nakkeja (noin 15 nakkia/paketti)
  • 10 isoa perunaa
  • 6 suurta porkkanaa
  • iso pala lanttua
  • 15 cm pätkä purjoa
  • 2 tölkkiä valkoisia papuja
  • pieni nippu spagettia
  • 5 lehtiruotia lehtikaalia
  • vettä nesteeksi
  • 2 rkl soijakastiketta
  • 2 rkl tomaattipyrettä
  • suolaa ja pippuria
  • persiljaa
Kuori perunat, porkkanat ja lanttu ja leikkaa kaikki kuutioiksi. Leikkaa purjo ohuiksi rinkuloiksi. Valuta pavut ja huuhtele lehtikaali, silppua kaali pieneksi. Laita perunat, porkkanat, lantut ja purjo isoon kattilaan ja laske päälle vettä päälle niin, että ainekset peittyvät hyvin. Kuumenna keittopohja ja anna sen kiehua pienellä teholla. Lisää mukaan soijakastike ja tomaattipyre, sekä suolaa ja pippuria. Leikkaa nakit pieniksi pätkiksi ja paista niitä kuumalla pannulla, kunnes ne ottavat hieman väriä. Pätki spagetti keittoon pikkupaloiksi. Lisää kattilaan nakit, pavut ja lehtikaali ja keittele miedolla lämmöllä, kunnes kaikki on kypsää. Ripottele keittoon persiljaa ja tarkista suola ja pippuri. 

 
Meillä oli keiton kaverina Pikku Jääkäri-ruisleipää, juustoa, kinkkua ja kurkkua. Iso kattila tyhjeni siihen malliin, että tulkkasin keiton kelvanneen. Jälkiruokana oli työyhteisömme tukipilarin, mukavan M:n läksiäiskakkua, kyllä maistui kahvin kanssa!

lauantai 28. helmikuuta 2015

Huijaus karahti kiville - sipulikeitto haudutuspadassa


Pari viikkoa sitten söimme Sinne Helsingissä loistavaa sipulikeittoa, jota olisin mielelläni ottanut toisenkin kauhallisen. Keiton samettinen rakenne ja yhtä aikaa terävä ja lempeä maku ihastuttivat meitä molempia. Halusin kokeilla keiton kopioimista ja tänään oli sen aika. Kuten aamulla kerroin, viritin ansaa nuoremmalle pojalleni, mutta jouduin katkerasti pettymään. Häntä ei huijattu, ei sitten yhtään.

Soseutettu sipulikeitto haudutuspadassa

  • 4 suurta makeaa espanjalaista sipulia (yhteensä 1 kg)
  • 4 valkosipulinkynttä
  • 50 g voita
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta timjamia
  • 2 rkl muscovadosokeria
  • 2 rkl balsamicoa
  • 3 rkl vehnäjauhoja
  • 5 dl tummaa lihalientä
  • 2 dl kuivaa valkoviiniä
  • 0,5 dl kermaa
  • gruyerelastuja, ruisleipälastuja ja tuoretta timjamia annoksen päälle
Laita haudutuspata lämpenemään high-asetuksella (tai paksupohjainen kattila tai pata levylle) ja sinne voi sulamaan. Leikkaa odotellessasi sipuli ohuiksi suikaleiksi, kuori valkosipulinkynnet ja murskaa ne veitsen lappeella. Kun voi on sulanut, kaada sipulit ja valkosipulit pataan ja pyörittele ne kauttaaltaan sulaan voihin. Lisää mukaan sokeri ja balsamico ja sekoita taas perusteellisesti. Jätä haudutuspata kannella peitettynä töihin puoleksitoista tunniksi, tai pata/kattila liedelle miedolle lämmölle. Sekoittele sipuleita aika-ajoin, että ne alkavat karamellisoitua joka puolelta, mutteivat pala pohjaan. 

Kun sipuleihin alkaa tulla tummaa väriä ja ne ovat aivan laiskistuneita, lisää mukaan vehnäjauhot. Sekoita kunnolla ja lisää sitten viini ja kuuma liemi, ripota päälle suolaa ja pippuria, sekä tuoretta timjamia. Jätä pata low-asetuksella kuudeksi tunniksi tekemään ihmeitään, sekoittele välillä. Kattilassa tai padassa kypsyttely vienee muutamia tunteja sekin. 

Kun keitto on sakeaa ja kypsää, kaada se erissä blenderin kannuun ja surruuttele niin sileäksi, kuin koneesi pystyy. Minä en ollut ihan tyytyväinen rakenteeseen, joten ajoin keittopohjan vielä tiheimmän siiviläni läpi. Lisää mukaan loraus kermaa ja tarkista suolan ja pippurin määrä. Kuumenna keitto vielä tarjoilukuumaksi. Ripottele annoksen päälle gruyrelastuja, kuivan ruisleivän paloja ja tuoretta timjamia. 

En saanut keiton rakenteesta niin samettista, kuin ravintolassa, mutta maussa oli kyllä huomattavaa samankaltaisuutta, sopivaa terävyyttä, mutta myös makeutta. Abiturientti kysyi pöydän ääreen istuessaan, että mitä tämä on. Vastasin, että se on kasvissosekeittoa. Hän maistoi lusikallisen ja sanoi, että sipulia. Hän söi pienen annoksen, eikä moittinut sen enempää keittoa, kuin kokkiakaan. Muut pitivät keitosta kovasti. Vielä pitäisi vain saada rakenne hienommaksi, millähän se onnistuisi? Vinkit peruskeittoon (ilman soseutuselementtia) otin Kitchen Simplicity-blogista pienin muutoksin tietty.

Salainen operaatio aamuhämärissä

todistusaineisto aamuhämärissä ennen pilkkomista
Meillä on perheessä yksi henkilö, joka aivan varmasti on minun jälkeläiseni, ei tarvitse epäillä hänen vaihtuneen synnytyslaitoksella. Hän on minun poikani, sillä hän suhtautuu sipuliin täsmälleen samoin kuin minä hänen iässään. Sipuli on pahasta, se poimitaan pois annoksesta, olipa se kuinka pieneksi pilkottua hyvänsä. Vain tomaattisissa ruokalajeissa hän ei täysin tähän pysty, sillä yleensä mukana on jotain muuta samankaltaista, läpikuultavaksi kypsynyttä sellerinvartta tai porkkanaa. Kyse on enemmän raaka-aineen erottumisesta ruoassa, kuin sen mausta, vaikka hän sinnikkäästi toisin väittääkin. Samoin oli omalla kohdallani. Ruoka oli ihan nounou, jos siinä oli näkyviä sipulinpalasia, mutten mitenkään varmasti tunnistanut sipulin makua, jos äiti ujutti sen ruokiin 70- ja 80-lukujen keittiöihmeen, sipulijauheen muodossa. 

Vasta kun aloin itse tehdä ruokaa sangen nuorena yli 20-vuotiaana, aloin ymmärtää, ettei juuri mikään ruoka maistu miltään, jollei sen valmistus ala mantralla, johon kuuluu sipulin kuorimista, silmien pyyhkimistä ja pannulla sulavan voinokareen tanssia. Tämän kun oivalsin, aloin vähitellen oppia ruoanlaittoa, eikä meillä montaa ruokaa ole repertuaarissa, joissa ei olisi sipulia, nuoremman pojan antipatiasta huolimatta. Kun käytän raakaa sipulia, sen laitan hyvää hyvyyttäni erikseen tarjolle, mutta muuten koitan kyllä huijata minkä kerkiän. Koskaan kysyttäessä ruoassa ei ole paljon sipulia, vaikka kompostikuppi pursuasi kuoria ja silmäni olisivat punaiset kuin särjellä.

Tänään tekeillä on kaksoistestaus ja varsinainen huijaus, jonka lopputulosta en tohdi vielä arvailla. Sen ensimmäinen osa käsittää pistokokeen siitä, lukeeko Abiturientti blogiani, kuten hän kirkkain silmin väittää. Myös Nuori Morsian osallistuu tietämättään kokeeseen, sillä hänkin kerrotun mukaan vilkuilee aikaansaannoksiani toisinaan. Mikäli tänään on juuri se päivä, jolloin he katsahtavat Campasimpukkaan, he pääsevät jyvälle huijauksestani ja se on minulle enemmän kuin oikein.

Toinen osa käsittää raaka-aineen piilottamista niin, ettei sipulivastainen henkilö sitä tunnista ruoasta ja vieläpä kehuisi ruokaani maasta taivaisiin. Siinä tapauksessa voisin heiluttaa voitonmerkiksi keittiöpyyhettä ja huutaa hurraata. Alkuvalmistelut on tehty, kilo sipulia on kuorittu ja suikaloitu, haudutuspata, keittiöni uskollinen palvelija on asetuksella high ja operaatio on käynnissä. Tuloksista myöhemmin.

Lopuksi minun on sanottava, että oikeasti ymmärrän vastenmielisyyden sipulia, tai mitä hyvänsä muuta raaka-ainetta kohtaan, enkä pakota ketään syömään ruokaa, joka ei kertakaikkiaan maistu. Koska itse olen elävä esimerkki siitä, että sipulivastenmielisyys on voitettavissa, olen halukas kokeilemaan, kävisikö samoin Abiturientin kohdalla. Mikäli epäonnistun surkeasti, en enää koita huijata, sen sormet ristissä lupaan.


lauantai 21. helmikuuta 2015

Teriyaki-kanaa ja ohraa

nyt tarvitaan enää 1930-luvun hame
Haudutuspata on ollut ahkerassa käytössä tällä viikolla, kaikki ruoat ovat valmistuneet sillä ilman, että keittiössä on tarvinut viettää pitkää aikaa. Tänään pataan pääsi broilerin rintapaloja moneksi tunniksi. Ohjeen ruokaan otin minulle uudesta blogista, Life Made Sweeter. Muuntelin hieman ohjeen ainemääriä, muttei ehkä olisi kannattanut, kerron lopuksi miksi.

Teriyaki-kanaa neljälle

  • 1 kg broilerin rintapaloja
  • 2 dl soijakastiketta (älkää säikähtäkö)
  • 2 dl suolatonta kanalientä
  • 1 dl hunajaa (meillä täyteläistä Azorien hunajaa)
  • 1 dl omenaviinietikkaa
  • 1 tl seesamiöljyä
  • pieni pätkä tuoretta inkivääriä raastettuna
  • 2 tl valkosipulimurskaa
  • runsaasti pippuria suoraan myllystä
  • 2 rkl maissitärkkelystä
  • 2 rkl kylmää vettä
  • kevätsipulia silppuna
  • seesaminsiemeniä
Aseta broileripalat haudutuspadan öljytylle pohjalle. Sekoita kulhossa soijakastike, etikka, hunaja, kanaliemi ja seesamiöljy tasaiseksi. Lisää mukaan raastettu inkivääri ja valkosipulimurska, sekä pippuri. Kaada liemi broileripalojen päälle ja laita pata low-asetukselle kolmeksi tunniksi. Käännä broileripalojen kylkeä puolivälissä. 

Nosta broileripalat pois liemestä, kun ne ovat kypsiä. Varo kypsentämästä niitä liikaa, broileri hajoaa liian pitkästä hauduttamisesta. Leikkaa palat kuutioiksi ja jätä leikkuulaudalle odottamaan. Kaada kastike padasta kattilaan ja sekoita siihen veteen liotettu maissitärkkelys. Keitä kastiketta kokoon noin 10 minuuttia, kunnes se sakenee. Tarkista maku. Tässä kohtaa myönnän, että pieni lisämakeus ei olisi haitannut, olisin voinut laittaa hunajaa hieman enemmän. Lisää broileripalat kastikkeeseen ja kuumenna ne vielä uudelleen. Tarjoa riisin tai ohran kanssa, ripota päälle kevätsipulisilppua ja seesaminsiemeniä. 


Lauantaiaamuna

Kammenpyörittäjän pyöräklinikan viimeisin potilas
Pystyn tekemään vaivatta kahta asiaa yhtä aikaa, kolmea ja neljääkin ainakin hetken aikaa. Kykenen puhumaan kahdella kielellä 2-3 keskustelua lomittain ja kuuntelemaan eri äänilähteitä, erottelemaan ne toisistaan ja kirjoittamaan ylös tarvittavat asiat. Käsialasta en välttämättä saa selkoa itsekään, mutta kukapa olisi täydellinen? En edes minä. Keittiössä minulla kiehuu monta pataa ja kattilaa samaan aikaan ja pilkon, raastan ja laastaroin sujuvasti yhtä aikaa. Tuon tullessani ja vien mennessäni ja kolmen minuutin aikaikkunassa ehtii useimmiten hyvin tyhjentää pyykkikoneen ennen kuin kääretorttupohja kärähtää.

Jälkikasvullamme on myös hyvä simultaanikapasiteetti, sillä heidän kanssaan ruokapöydässä istuessamme meillä on usein neljä keskustelua menossa ja ehkä vielä viides, yhteinen. Se voi kuulostaa ja varmasti onkin kakofonista. Ainakin se on kaukana siitä kasvatusoppaiden kuvailemasta päivittäisestä rauhan tyyssijasta, hetkestä jolloin verkkaisesti sanaillen kukin kuvailee päivänsä tapahtumia ja tietoja vaihdetaan hartauden vallitessa. Ei, ei meillä niin. Minä kysyn kummaltakin pojalta asiaa tai paria, he vastaavat ja heittävät naljailut toisilleen (mutteivat enää aina  uhkaa toisiaan lihapullaan verhotulla haarukalla). Poikien isä kertoo uusimmasta polkupyörästään ja minä tiedustelen huomista kuljetustarvetta, tai ruokatoiveita. Siihen vastaus on joka kerta: jotain hyvää. Kaikilla on asiaa toisilleen, eikä se haittaa, vaikkei joku tiedä mistä puhutaan. Toisinaan tulee kyllä täydellinen putoamisen hetki, joku avainsana jää uupumaan, eikä kukaan tajua, mistä on kyse. Se on hieno hetki ja johtaa yleensä repeämiseen. Yleensä se olen minä, jolta se avainsana jää sanomatta, no se siellä, se iso sen pienen vieressä.

Välillä kyllä paljastuu se, ettei nuorempi pojista kuuntele meistä ketään. Hän on perheessä se, joka sanoo asiaan kuin asiaan silmät pyöreinä, että en minä oo kuullutkaan. Legendaarisimpia en minä oo kuullutkaan- hetkiä oli se, kun olimme Kammenpyörittäjän kanssa lähdössä ensimmäistä kertaa pitemmälle reissulle niin, että nuoriso jäisi kotiin talonvahdeiksi. Valmistelut olivat jo pitkällä, lähtöpäivä lähellä ja kertasimme ns. house rules-osastoa. Mitä ei saa tehdä ja mitä vaivoin saisi ehkä tehdä, jos isoveli olisi lomalla armeijasta jne. Jossain vaiheessa epistolaa poika keskeytti ja kysyi, että minne te nyt oikein ootte menossa ja kuinka pitkäksi aikaa. Katsoimme Kammenpyörittäjän kanssa toisiimme kasvoillamme tyypillinen voi tuota sinun poikaasi- ilme. Kyse ei ehkä lopulta ole kuitenkaan siitä, ettei hän kuulisi asioita, hän vain unohtaa kuulleensa ne. Sellaista sattuu.

Tuumailen näitä lauantaiaamuni iloksi siksi, että viime aikoina keittiössä viettämäni aika on ollut vähintäinkin vähäistä, siellä ei ole tapahtunut edes yhtä asiaa samaan aikaan. Sitten kun keittiöön tälläydyn, tekeillä on monta ruokaa yhtä aikaa ja vähitellen ajoittaminenkin alkaa luonnistua. Enää eivät kasvikset ole juuri sopivan kypsiä siinä vaiheessa, kun pihvit vielä pötköttävät leikkuulaudalla, tai jälkiruoka ole valmista tarjottavaksi neljä tuntia pääruoan jälkeen.

Tänään minun on tarkoitus viettää kunnolla aikaa keittiössä. Aion kokata kunnollisen päivällisen perheelleni, joka todennäköisesti on koossakin, mikäli Abiturientti saapuu riiuureissultaan sopivasti. Vielä pitäisi miettiä käännynkö kanan kanssa itään vai länteen, haudutuspataan lintupalat jokatapauksessa joutuvat. Arvonta kahden kiinnostavan ruokaohjeen välillä on pian käsillä.

Ammattipyöräilyn kausi on kunnolla alkanut myös Eurosportin lähetyksissä. Olemme seuranneet Vuelta Andaluciaa alkukeväisestä Espanjasta. Minä olen mielissäni, sillä suosikkini Alberto Contador tikkaa mäkiä ylös entiseen malliin, jopa valmiimpana tässä vaiheessa kautta kuin moneen vuoteen. Jännitystä kisaan tuo se, että Albertoa ajaa takaa toinen suosikkini, stemmiä tuijottava Chris Froome. En vielä varauksetta pidä Tinkoff Saxo-tallin tämän vuoden värivalinnoista, mutta kesän mittaan silmä tottunee siihenkin.


maanantai 16. helmikuuta 2015

Ystävänpäivän minilomanen Helsingissä


Kun varasin ravintolapöytää Helsingistä muutamia viikkoja sitten, en lainkaan älynnyt kyseessä olevan ystävänpäivän ilta. Sain kuitenkin pöydän melkein haluamaamme aikaan ja juuri sieltä, minne halusinkin meidän pääsevän, eli Sinne Helsinkiin

Illallisaikamme alkoi kello 17.45. Olimme paikalla täsmällisesti ja ravintolan delipuoli näyttikin olevan melkoisen täysi. Puutarhaksi nimetty kerrostalojen sisäpihalle sommiteltu ravintolasali oli tässä vaiheessa iltaa vielä puolityhjä. Saimme kahdelle katetun loosin, johon olisi kyllä mahtunut neljänkin hengen seuruen, mutta kyllä meille isompikin tila kelpasi. Keskemmällä salia kahden hengen pöydät olivat melko ritirinnan, niiden välissä tarjoilijoilla näytti olevan puikkelehtimista. 

Olimme katsoneet nettisivulla olevaa ruokalistaa jo valmiiksi ja olimme nopeasti suostutellut ottamaan viiden ruokalajin Menu Puutarhan viinipaketilla. Saimme paperipussiin pakattuja paksukuorisia maukkaita leipäpallosia sopivan pehmeän voin kanssa ja niitä olikin mukava nakerrella, sillä ensimmäisen ruokalajin saapuminen vei yli puoli tuntia. 

Annoksessa oli ohueksi viipaloitua kylmää ankkaa, punajuuren, kyssäkaalin ja ruusukaalin kanssa. Schloss Lieser-rieslingin luvattiin sopivan rasvaiselle lihalle, mutta emme pitäneet kylmää ankkaa kovin rasvaisena. Pidin punajuuresta kovasti, olenhan itsekin askaroinut sen parissa viimepäivinä.


Toinen ruokalaji kuvailtiin paahdetuksi sipulikeitoksi mallasleivän kera. Keitto oli soseutettu aivan sametiksi ja leipä oli hauskoina muruina keiton pinnalla, juustolastut toivat keittoon rakennetta ja terävyyttä. Ensimmäisistä lusikallisista piti vielä etsiä sipulikeiton komponetteja, mutta sieltä ne hyvin löytyivät. Kuinka mielelläni osaisinkaan tehdä tällaista keittoa! Annos oli maltillisen pieni, tällä kertaa olisin jaksanut/halunnut syödä puoli kauhallista enemmänkin. En löydä keiton kanssa tarjottua valkoviiniä ravintolan listalta, merkintäni iPuhelimen muistiin ovat niin puutteelliset.


Pääruokana meille tarjottiin kuhaa ja sen parina oli Barranco Oscuro Garnata-viiniä. On aina virkistävää saada punaista kalan kaveriksi. Viini oli tuodessa viileää, kuten olemme näissä yhteyksissä jo tottuneet, mutta se ehti lämmetä pitkähkön tauon aikana ennen kuin kala saapui pöytään. Tässä vaiheessa kello alkoi lähestyä seitsemää ja ravintola täyttyä, joten keittiöllä oli ilmeisen kiireinen hetki. Kuha oli upeasti paistettu ja simpukkaliemessä oli intensiivinen maku. Musteaioli oli jänskää. Minä en sittenkään pitänyt viinivalintaa aivan täysosumana omassa suussani, Kammenpyörittäjä piti siitä enemmän. 


Ennen jälkiruokaa meille tuotiin juustoa. Tilausvaiheessa puhuttiin juustoista ja niiden kanssa tarjotuista herkuista, mutta annokseen kuului yksi juustopala ja lusikallinen hyvää raparperihilloketta. Juusto oli Helsingin Meijeriliikkeen Jätkäsaarta, jonka netissä kerrottavan oleva Port Salut-tyyppistä juustoa. Juustopalan painikkeeksi tarjottiin siideriä Normandiasta. 


Jälkiruokaa odotimme hyvän tovin, se oli pannacottaa ja veriappelsiinisorbetia. Ananaskuutiot olivat mielestäni annoksessa vähän turhat. Jälkiruokaviinin nimi on muistiinpanoissani jälleen niin kryptinen, etten jäljitä sitä listalta. 


Lasku tuotiin hauskasti vanhan nuortenkirjan välissä, kahden hengen viiden ruokalajin illallinen viineineen maksoi noin 240 euroa. Aikaa meiltä kului rapiat kolme tuntia, josta loppupuolella tahti hieman hiipui. Jos olisimme olleet romanttisemmilla treffeillä, emme olisi varmaan huomanneetkaan taukoja, mutta vakiintuneena pariskuntana sitä tuli vilkaistua kelloakin. 


Ravintola Sinne Helsingistä jäi voittopuolisesti hyvä mielikuva. Tarjoilu oli ystävällistä ja vaihtelevakielistä, pöytämme äärellä piipahti ainakin neljä eri tarjoilijaa. Aterian tähdeksi kirkastui sipulikeitto rapean kuhan jäädessä niukasti hopealle. Kammenpyörittäjä ei ollut päänsä päällä sijainneesta kaiuttimesta tulvineen puhemusiikin ystävä, asiantuntijuutemme ei riittänyt kertomaan oliko kyseessä se kuuluisa Poski, vai ei. Vaikka oli ystävänpäivän ilta, ravintola ei ollut täyteenmyyty ateriamme aikana. Neljän hengen pöytiä oli katettu kahdelle ja muutamia pöytiä oli vapaana kaiken aikaa, mutta vilkas ja iloinen tunnelma kuitenkin vallitsi. Mielemme tekee päästä myös Sinne Porvooseen.

Liitän postauksen Campasimpukan ylälaidasta löytyvälle Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne olemme keränneet ravintola-aiheisia postauksiamme.

Minilomasen varsinainen tarkoitus oli Tweed Run, johon Kammenpyörittäjä osallistui eilen. Viime vuonna ajot ajettiin ankeassa vesisateessa, mutta tällä kertaa sää suosi, aurinko paistoi ja pikkupakkanen teki ilmasta kirpeää. Noin viisikymmentä fillari-intoilijaa osallistui tämänkertaiseen ajoon, myös venäläisiä ja virolaisia osallistujia nähtiin.



Minä vietin odotteluajan elokuvissa. Tapani mukaan olin ajoissa, joten odottelin Tennispalatsissa olevassa kahvilassa. Näytti olevan vilkas elokuvapäivä, etenkin lapsiperheet olivat liikkeellä sankoin joukoin, varmaankin uutta Risto Räppääjää katsomassa. Myös minun valintani oli suosittu, pienehkö teatteri oli melkein täynnä, lähinnä ikäisiäni naisia.

odottelukaakao ja pikainen TOP100:sen tsekkaus
Kävin katsomassa Kaiken teorian. En olekaan aikoihin nähnyt niin hyvää elokuvaa, suosittelen lämpimästi tätä Stephen Hawkingista ja Jane Wildesta kertovaa elokuvaa etenkin niille, joilla on tapana ottaa nenäliina mukaansa elokuviin. Naispääosaa esittänyt Felicity Jones oli tuttu minulle Austen-filmatisoinnista Northanger Abbey, mutta Hawkingia itseään esittänyt Eddie Redmayne oli uusi, mutta sitäkin vakuuttavampi tuttavuus.

lainakuva elokuvan mainoksesta
Pitkästä aikaa pidin myös ennen elokuvaa näytettävästä mainoksesta. Niin pitivät muutkin, oli vähällä ettemme taputtaneet! Youtubesta löytyi muitakin Tradenomi-liiton mainoksia. Suosittelen niitäkin.


Olimme majoittuneet minilomasemme ajan Klaus K:ssa. Se osoittautui polkupyöräystävälliseksi hotelliksi, kunhan vakuutimme, ettei satavuotias Urheilu ole likainen. Myös hotellin italiaslaisaamiainen oli hyvä, muutenkin pidimme hotellista kovasti. Sampookin tuoksui hyvälle!

perjantai 13. helmikuuta 2015

Ohrattoa jälleen, tällä kertaa brutaalin punaista


Olimme toissa sunnuntaina pyöränhakureissulla ja söimme paluumatkalla Ravintola Göstassa punajuuriohrattoa. Mieleni teki heti kokeilla sellaisen valmistamista. Vihanneslaatikosta löytyi yksi punajuuri, joka riitti tähän kolmen hengen annokseen oikein hyvin. Katselin vinkkejä punajuuriohrattoon sieltä täältä, mutta eniten käytin tätä Pastanjauhajien ohjetta yli neljä vuoden takaa. Tuohon aikaan olin juuri innostunut lukemaan blogeja, mutten vielä ollut perustanut Campasimpukkaa. En ollut tuohon kyseiseen postaukseen kommentoinut, vaikka ahkerasti muuten kommentoinkin heidän ja muutamien muiden blogeissa. Vähän minä muuntelin ohjetta, kuten melkein aina.

Punajuuriohratto kolmelle

  • loraus oliiviöljyä
  • 1 suuri punajuuri
  • 1 sipuli
  • 1,5 dl ohrahelmiä
  • 4 dl kanalientä
  • kourallinen kuivattuja sieniä
  • kourallinen parmesaaniraastetta
  • nokare voita
  • suolaa ja pippuria
Keitä punajuuri kypsäksi ja kuori se heti, kun näpit antavat myöten käsitellä kuumaa juuresta. Säästä muutama desi keitinlientä. Kuumenna kanaliemi, tai mitä lientä käytätkin. Silppua sipuli ja laita kuivatut sienet kiehuvaan veteen likoamaan. Älä keitä sieniä, jätä vain ne kuumaan veteen kannen alle. Soseuta kypsä punajuuri keitinliemitilkan kanssa tasaiseksi soseeksi. Jätä vieläkin keitinlientä talteen, jos kanaliemesi sattuu loppumaan kesken.

Kuumenna kasarissa öljyä ja laita sipulit sinne kuullottumaan, lisää ohrahelmet muutaman minuutin kuluttua, sekoittele koko ajan. Hetken kuluttua ala lisätä kuumaa kanalientä ja välillä vähän punajuuren keitinlientä kauhallinen kerrallaan ohrattoon, niin että se imee liemen vähitellen. Varo polttamasta pohjaan, mutta myös hukuttamasta ohrattoa liikaan liemeen. Noin vartin kuluttua lisää mukaan kuumassa vedessä turvonneet sienet silputtuna ja punajuurisose ja sekoittele taas. Lisää lientä pikkuhiljaa ja maistele jyvä kerrallaan, koska ohratossa alkaa olla sopiva puruaste, ei liian raaka, ei liian kypsä. Kun purutuntua on vielä aavistus liikaa, sekoita mukaan parmesaaniraaste ja nokare voita. Anna hautua vielä hetkinen. Maistele vaatiiko ohratto suolaa, juuston ja liemen suola voi olla tarpeeksi. Lisää suolaa, jos tarpeen ja pyörätä vähän pippuria myllystä. Tarjoa heti. 

Meillä ohratto syötiin ulkofileviipaleiden kanssa. Pidimme kovasti ohraton intensiivisestä väristä ja siitä, että purutuntumaa oli tarpeeksi, ettei ruoka tuntunut vauvanruoalta. Nämä ohrahelmet olivat mukavamman näköisiä kuin täysjyväohrasuurimot, joita ensimmäisessä ohrattokokeilussani käytin. 


keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Hulluna ruokaan

Huomasin YLE Areenasta kiinnostavan ruoka-aiheisen dokumentin Hulluna ruokaan. Se on nähtävissä vielä 28 päivän ajan. Vinkkaan siitä, vaikka linkki tuleekin tuonnempana olemaan vanhentunut. Dokumentti ei muuten maininnut sanallakaan meitä blogaaneja, mutta antoi paljon ajattelimisen aihetta foodieista, foodingista, ravintolassa syömisestä ja ravintolakokemuksista. Suosittelen lämpimästi! 

Tammikuussa Tallinnan Crussa syömäni annos, josta ensin kehveli otin kuvan