tiistai 21. lokakuuta 2014

Ikiliikkujan pöydässä - matkan paras illallinen


Kuten olen kertonut, oli TripAdvisor ahkerassa käytössä illallispaikkoja etsiessämme. Netti toimi auttavasti hotellihuoneessa, kun vain aika-ajoin piipahti käytävällä verkkoa haalimassa ja sain kerättyä kiinnostavia paikkoja ehdolle. Boca de Cena keikkui kaupungin noin 90 listatun ravintolan kärjen tuntumassa ja pyysin Kammenpyörittäjää käväisemään siellä kuvausreissullaan. Sen hän tekikin juuri lounasajan loppumisen hetkellä ennen kuin ovet suljettiin paussia varten. Meillä oli siis varaus samalle illalle tuttuun aikaan kello 20. 


Sinä päivänä olimme käyneet hieman epäonnisella kävelyretkellä vuorilla, jos näitä tonnisia mäkiä nyt aivan vuoriksi tohtii sanoa. Sää pakotti meidät kääntymään takaisin ja vulkaaniset järvet jäivät näkemättä. Muuten näimme aivan upeita näkymiä ja osuimme aavemaisen hylätyn hotellin pihaan. Hotelli sijaitsi korkealla mäen harjalla, josta näki kirkkaalla säällä suuren osan saarta, mutta ilmeisesti paikka oli joko kirottu tai liikaa sään armoilla, sillä se oli sammaloitunut ja autio. Veikkaan kirottua. Aivan hotellin alapuolella oli näköalapaikka, jolla oli pilvin pimein turisteja, muttei kukaan näyttänyt huomaavan maisemaan katoavaa betonijärkälettä lainkaan. 





Päiväretken ja siestan jälkeen kävelimme ravintolaan, josta olin ylimalkaisesti lukenut vain, että siellä saa saaren parhaita ruokia ja moni arvosteluista viittasi touhukkaaseen kokkiin. Mediasilmälappuni olivat siis vähintäänkin riittävästi päässä, enkä ollut saanut liiaksi ajatuksia päähäni, kun astuimme sisään tarkasti oikeaan aikaan. Ravintola sulautui paikalliseen malliin hyvin ympäristöön ja täytyi tietää, mistä kulttuuritalon ison pihan reunamalta, parkkitalon pielestä sinne pääsi. Sali oli vain vähän valaistu, valkoiset seinät ja mustat koristepaneelit tekivät paikasta hieman futuristisen, kalustus oli pelkistettyä, samoin kattaukset. Meille oli varattu mieluinen reunaman pöytä, josta oli hyvät näköalat koko saliin, jossa oli noin 30 paikkaa. 



Tässä vaiheessa en vielä huomannut paikassa mitään erityistä, meni hetkinen että meidät ohjattiin pöytään. Kammenpyörittäjä sanoi, että tämä hiippahattuinen nuorimies oli sama, jolta hän oli päivällä varannut pöydän. Mies oli tarmokkaan oloinen ja tuntui olevan kuin viritetty jousi, ilta oli alkamassa ja meno kiihtymässä. Muutamissa pöydissä oli jo asiakkailla ruokia edessään ja pariin pöytään tuli asiakkaita samaan aikaan kuin mekin. Toisinaan ovella pyörähti kyselijöitä, hiippahattumies pyrähti paikalle kertomaan illan pöytätilannetta.


Pienen odottelun jälkeen saimme listan, joka oli suppea. Ricardo (hiippamies jonka etunimen lunttasin myöhemmin TripAdvisorista) esitteli ohimennessään, jotain viedessään tai toista tuodessaan, mitä listalta ei ikävä kyllä sinä iltana ollut saatavilla. Listan alimpana oli kokin ehdotus kahdelle, johon tartuimme seuraavalla kerralla, kun Ricardo pysähtyi kohdallamme. Hän sanoi sen olevan kokonaisuus, jossa olisi joku vaihtoehto muutamasta jaetusta alkuruoasta, samoin kala-annoksen hän jakaisi meille ja kolmanneksi saisimme liha-annoksen niin ikään kahdelle soviteltuna. Kuulosti hyvältä ja samaan kuudenkymmenen euron hintaan kuului vielä joko pullo punaista tai valkoista, valitsimme punaista. Koko tilaamiseen meni aikaa noin minuutti ja Ricardo oli taas singahtanut toisaalle. 

Olimme saaneet viinin eteemme ja seurailimme, mitä muissa pöydissä tapahtui ja miten ikkunasta näkyvän parkkihallin rahastajaneidon ilta sujui lasikopissaan. Ainakin siskontyttö taisi käydä kurkkimassa ikkunasta lehmänhermoisen äitinsä kanssa ja myöhemmin poikaystävä toi neidolle kahvia, muuten hän käytti luppoaikansa kahden somen koukussa selaten yhtä aikaa tablettia ja puhelintaan. 

Annoksia alkoi nousta pöytiin ja aina ne toi sama mies, hänellä ei näyttänyt olevan paljon aikaa rupatteluun ja mietin hieman, että missä muu salihenkilökunta on. Kammenpyörittäjä sanoi ymmärtäneensä, ettei paikalla ole ketään muuta, vaan keittiömestari hoitaa myös salin puolen. Olin ihan, että älä nyt viitsi ja miten muka ja ei ole totta ja höpö höpö. Mutta niin se vain oli, yhdenyhtä tarjoilijaa ei salissa näkynyt, keittiömestari hoiti koko tarjoilun. 

Meidän alkuruokamme pärähtivät pöytään noin puoli tuntia tilaamisen jälkeen, emmekä olleet lainkaan pitkästyneet seuratessamme Ricardon showta. Annos oli ihanan raikkaalle salaatille kasattu paistettu täytetty leipä. Ensimmäisestä puraisusta tunnistin, että siinä oli sinihomejuustoa, josta kerrankin huomasin pitäväni. 


En vielä ihan uskonut, etteikö keittiössä olisi joku sittenkin apuna ja kävin aivan vartavasten vessassa, jotta saatoi kurkistaa ohimennen keittiön oven pyöreästä ikkunasta. Ricardo oli juuri silloin salissa viemässä annoksia, eikä keittiössä ollut ristin sielua. Tiskipinot sivupöydällä kyllä olivat melkoiset.

Kalaruoka saapui sitten mukavan ajan kuluttua, jälleen hieman kiireisesti ilman erityisiä esittelyjä. Niitä ei näkynyt muissakaan pöydissä, ainoastaan luultavasti risteilyalukselta purskahtaneet amerikkalaiset vaativat huomiota enemmän ja perinteisiä pöytäseuruekuvien ottamisia. Olisi tehnyt mieli huikata heille, että ottakaa itse kuvanne, tuolla miehellä on varmaan viisi pannua tulilla ja kuusi kasaria valmiina kiehumaan yli! Kalamme oli valkoista tiivistä lajia, leivitetty, ruodoton, erittäin hyvä ja lisukekasvikset maukkaat. 


Liharuokana meillä oli pihvi, jonka kaverina oli paahdettuja perunalohkoja ja kasviksia. Yksinkertaista, mutta niin hyvää. Annoksissa ei ollut kikkailuja ja jokunen roisketippa saattoi olla lautasten reunoilla, mutta kuulkaa, mitä väliä?! Mies paiski töitä hymy huulillaan, toi ruokia täydelle salille, kantoi käytettyjä astioita, availi viinipulloja, sääti ilmalämpöpumppuja, sanoi sanan silloin tällöin ohimennessään, kysäisi onko kaikki hyvin, katosi välillä keittiöön ja palasi uusien lautasten kanssa. Isoimmissa seurueissa oli 8 henkeä ja hekin saivat kukin annoksensa aivan yhtä kyytiä, kahdella kantamuksella. 


Jälkiruokalista oli myös lyhyt, mutta pyysimme Ricardoa tuomaan jotain meille, ei sillä niin väliä. Pidimme kovasti eteemme saaduista nopeista annoksista, kolmesta ohuesta viipaleesta kakkua. Ei ollut kikkailun aika, vaan juuri tuollaisen pika-annoksen, jossa jokainen viipale oli tuoreesta (kenties leipomosta hankitusta) kakusta leikattu. 


Kymmenen jälkeen olimme saaneet vatsamme täyteen ja mielemme hyviksi, lasku oli 60 euroa. Koko ilta oli mielenkiintoinen ja pohdimme onko keittiömestarin ego liian suuri muiden kanssa työskentelyyn, polttaako hän itsensä loppuun liiankin pian, vai onko hän nero, joka ei tarvitse ketään muuta. Joka tapauksessa konstailematon, hyvistä raaka-aineista tehty ruoka teki vaikutuksen ja koko ilta oli matkan paras. Toivotamme Boca de Cenalle ja Ricardolle menestystä ja ehkä tiskaajaa keittiöön. Jos satulle Azoreilla Ponta Delgadan kaupunkiin, etsikää tämä paikka käsiinne, menkää lounaalle tai illalliselle, mutta varatkaa paikkanne tähän monologiin. 




Liitän tämän postauksen Campasimpukan välilehdelle Valmiissa pöydissä, jossa on luettavissa muitakin ravintola-aiheisia postauksiamme. CampaCaminossa taas kertoilen matkan kävelyretkistä,  osat yksi ja kaksi ovat jo valmiina. 

8 kommenttia:

  1. Hih, mielenkiintoinen konsepti ravintolalla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin oli, olimme ihan fiiliksissä illallisen jälkeen :D

      Poista
  2. Onpahan ainakin hyviä tärppejä jos joskus Azoreille eksyy, ravintolajuttuja on aina kiva lukea :)

    Aika reipas kaveri tämä Ricardo, pakkoo nostaa hattua !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oli kyllä tehokas mies :) Olisi voinut luulla, että kaksoset tai kolmoset siinä häärii!

      Poista
  3. Mitkä maisemat,ja sääli tuota hotellia;tuo sammalointi tekee autionkin rakennuksen niin nätiksi.Muito bem Ricardo;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muutama kuva on hotellin sisältäkin, siellä oli lähinnä aavemaista, kiinnostaisi tietää mikä paikan historia on:)

      Poista
  4. Uskomaton kaveri tuo Ricardo.

    VastaaPoista