sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Juurakon Huldan sämpylät – juurileivontaa osa 2


Viime viikkoinen juurileivontakokeilu oli ihan kiva, sain aikaan sämpylöitä, joita söimme sinnikkäästi, vaikka ne alkoivat olla lopuksi aika kuivia. Makua niistä löytyi hämmästyttävän paljon, mutta taikinan tiiviys jäi harmittamaan. Koko viikolla minulla ei ollut aikaa juurileivontaan, mutta eilen illalla töistä päästyäni ryhdistäydyin ja otin juuripurkin (nimettäköön se nyt Juurakon Huldaksi ja ystäville vain Huldaksi) jääkaapista ja kurkistin sinne. 

Juuri näytti aivan samalta kuin ensimmäisen leivonnan alla, sitä oli purkissa noin kolme desiä, sen pinnalla oli hieman kuplaisia reikiä ja tuoksu oli raikas. Ei siinä auttanut kuin kaivaa kulho esiin ja aloittaa. Olin päättänyt nyt kokonaisen yhden kerran kokemuksella alkaa jo lempipuuhaani, eli säätämiseen


Säädetyt Huldan juurisämpylät

  • 2 dl vehnäjuurta
  • 5 dl vettä
  • 2 tl suolaa
  • 1 dl ruissihtijauhoja
  • 1 dl ruisleseitä
  • noin 8 dl vehnäjauhoja
  • 1 dl kylmää vettä uuniin höyryä muodostamaan
  • juuren ruokintaan: 150 g vettä, 150 g luomuvehnäjauhoja
  • vehnäjauhoja leivinlaudalle, käsiin ja vähän lattiallekin  varsinaisessa leivontavaiheessa
Otin juuripurkista 2 dl Huldaa ja lisäsin tilalle 150 g vettä ja 150 g luomuvehnäjauhoja. Sekoitin ja laitoin purkin takaisin jääkaappiin. 

Sekoitin kulhossa olevaan juureen veden, suolan, ruisjauhot ja -leseet. Lisäsin mukaan venhnäjauhoja noin 8 dl. Pienensin siis kaikkien jauhojen määrää tarkoituksella. Vaivasin taikinaa käsin muutamia minuutteja ja nyt sain aikaan pehmeän, sormiin tarttuvan taikinan. Ripottelin pinnalle vielä hieman jauhoja ja nostelin taikinakaapimella taikinan reunoja niin, että sain allekin hieman jauhoja. Nyt taikina oli huomattavasti ensimmäistä kertaa pehmeämpi ja tahmeampi. Se näytti samalta kuin Satu Koiviston esimerkkitaikina. Laitoin taikinalle suihkumyssyn päähän ja sijoitin kulhon jääkaappiin. 

Laitoin valmiiksi uuniin painavan leipäkiven pellille ja toisen, syvemmän pellin uunin alimmalle tasolle. Viritin valmiiksi leivinlaudan ja muut tilpehöörit, ettei minun aamulla tarvitsisi ennen töihin menoa paljon kolistella keittiössä. Sitten katsoin pari jaksoa universumin huonointa tv-viihdettä, en kerro mitä. 

Tänä aamuna heräsin riittävän ajoissa, laitoin heti uunin lämpenemään kiertoilmalla niin kuumaksi, kuin nupikka antaa myöten, 250 asteeseen. Leivinkivi kuumeni siellä mukana. Otin taikinakulhon jääkaapista leivinlaudalle odottamaan uunin kuumenemisen ajaksi. 

Kun uuni oli hot hot, kumosin taikinan runsaasti jauhotetulle leivinlaudalle. Taikina oli ihanan pehmeä, mutta turkasen tarttuvainen. Sirottelin pinnallekin kunnolla jauhoja ja taputtelin taikinan pitkulaiseksi soikioksi, jonka halkaisin kahteen pötkylään. Pötkylät leikkasin kuuteen palaan. Tein siis nyt neljä sämpylää vähemmän kuin viimeksi. Muotoilin tarttuvasta taikinasta jauhoisin käsin jonkunsortin pallukoita, vähän epämääräisiä niistä tuli muodoiltaan, muttei se niin nuukaa.

Nostin varovasti painavan pellin leivinkivineen uunista ja sijoittelin mahdollisimman nopeasti sämpylät kiven päälle. Sitten nostin pellin kaikkineen päivineen uuniin ja kaadoin alapellille kylmää vettä. Laitoin uunin luukun kiireesti kiinni ja laskin lämmön 230 asteeseen. Asetin ajastimeen 15 minuuttia ja jatkoin sen huonon tv-ohjelman katsomista. Ei ollut laatuuntunut yön aikana.

14 min ja 56 sek jälkeen (en antanut ajastimen piipata Antin yöunia häiriten) menin avaamaan uunin luukkua. Oli tarkoitus jatkaa höyryn päästämisen jälkeen paistamista vielä noin 10 minuuttia, mutta sämpylät olivat jo aivan valmiita, kauniin ruskettuneita, kumeita pohjaan kopauttaessa. Pintakaan ei ratkeillut niin paljon kuin ensimmäisellä kerralla ja vähemmät ratkeamat olivat kauniimpia. Sämpylät tuntuivat huomattavasti pehmeämmiltä ja näyttivät paremmilta, ne kohosivat enemmän kuin ensimmäisen tiiviin taikinan teelmäni. Nostelin ne lastalla ritilän päälle jäähtymään ja muistin olla peittämättä niitä leivinliinalla. 



Tämä toinen yritys oli huomattavasti ensimmäistä parempi. Rakenne oli miellyttävämpi ja ulkonäkö parempi. Maku oli vähemmällä suolalla mielestäni lähempänä maistiaissämpylöitämme What's Cooking Helsinki-tapahtuman työpajassa. Pehmeämpi rakenne teki syömisestä miellyttävämpää. Nyt on kiinnostava nähdä, miten hyvin nämä pysyvät syömäkunnossa ikääntyessään. Edelleen lähetän kiitokset Satu Koivistolle ja Vatsasekaisin kilinkolin-blogiin siitä, että Hulda on päätynyt CampaKeittiöönkin! Ensi viikolla ehkä uskallan kokonaisen leivän paistamista. 

Samasta juuresta on leivottu kertaalleen ainakin 
Mallaspullassa
Nautiskellen-blogissa

Aloitin CampaSimpukan ylälaitaan uuden välilehden, Juurakon Huldan seikkailut, jonne kerään toivottavasti paljon erilaisia juurileivontakokeilujani.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Liian pitkä tauko – Murussa jälleen


Käyn Helsingissä aika usein, vähintään kerran kuukaudessa ja vuorotteluvapaani ajan ramppasin isolla kirkossa välillä kaksi kertaa viikossakin. Töihin paluun jälkeen reissaaminen on jäänyt vähemmälle, vaikka kaikenlaista mukavaa ja mielenkiintoista tapahtuukin kaiken aikaa Helsingissä. Melkein jokaisella Helsinkiin suuntautuvalla matkalla yritän päästä syömään jonnekin ravintolaan. To-eat-listani vain venyy, tuntuu etten koskaan ehdi käydä kaikissa kiinnostavissa paikoissa. Sitäkin vähemmän ehtii vanhoihin tuttuihin paikkoihin, vaikka kuinka mieli tekisi. Edellisellä Helsingin matkallani kuitenkin uudistin vanhan tuttavuuden. Olin käynyt Murussa viimeksi elokuussa 2013, aika menee kyllä melkoista kyytiä!

Tällä kertaa osallistuin What's Cooking Helsinki-tapahtumaan, josta kerroinkin jo itsensäpaljastamispostauksessani pari viikkoa sitten. Vilkkaan tapahtumapäivän illalle olimme varanneet pöydän Murusta ystäväni sauvajyväsen kanssa. Hänkään ei ollut käynyt Murussa pitkään aikaan ja odotimme päivällistä mielenkiinnolla. 

Olimme paikalla heti ravintolan avauduttua ja pikkuisen petyin siihen, että pöytämme oli takasalin pimeimmässä kohdassa tiskin kulmalla. Muru alkoi täyttyä heti melkoista kyytiä, mikä on aina mukavaa nähdä. Koska illasta on jo sen verran aikaa ja olen myös siivonnut kuva-arkistojani melkoisen rankalla kädellä, en kuvaile saamiamme ruokalajeja kovin tarkasti, vaan keskityn enemmän illan ambienssiin.


Koska olimme poikenneet Latvaan gt:lle, jätimme Murussa alkujuomat väliin ja siirryimme suoraan syömään. Ajankohdasta johtuen (?) aterian alku oli melko kiivastahtista, juomat kiikutettiin pöytään nopeasti ja lautaset heti perään. Samoin pois vienti oli vikkelää. Onneksi meillä oli paljon puhuttavaa päivän tapahtumista, joten emme hotkineet ruokiamme. Muuten olisimme olleet kolmessa vartissa Fredalla menossa kotiin. 

Unelmieni juustolautanen, ei yhtään mitään liikaa, ei yhtään mitään liian vähän!
Tarjoilu Murussa oli samanlaista kuin edelliskerralla monta vuotta sitten. Meidän pöytämme ääreen tarjoilija ei kyykistynyt jutustelemaan, mutta ystävällisyysaste on juuri siellä sietokykyni ylärajoilla. Älkää ymmärtäkö väärin, en tietenkään toivo minulle oltavan tylyjä, mutta tunnen oloni kotoisammaksi aavistuksen viileämmässä ilmapiirissä. En kyllä osaa selittää miksi näin, mutta sellainen vain olen. Tietoa viineistä ja ruokalajeista saimme sopivasti ja meiltä tiedusteltiin annosten maistuvuutta sopivassa kohdin ja määrin. Se on kyllä hanskassa Murussa edelleen, tosin minusta tämä puoli suomalaisissa ravintoloissa on kohentunut muutenkin todella paljon. Murussa se vain on osattu jo alusta asti. 

Ruoka-annokset tuona lauantaina olivat alkuruokaa lukuunottamatta hyvinkin taattua tavaraa. Alkuruoassa oli minun makuuni liiaksi kirpeän puoleista kastiketta ja se näytti hieman krumeluuriselta Murun keittiöstä peräisin olevaksi. Pääruoka sen sijaan oli ihanan yksinkertaisen näköinen, mutta täynnä hentoja, mutta silti niin intensiivisiä makuja. Kuvat kala-annoksesta olen siivonnut hätäpäissäni pois. Jälkiruokana oli monenlaisen suklaan hässäkkä, jota en jaksanut syödä kokonaan, sen siitä sai kun oli jo lounaalla aiemmin päivällä. 

Minä loppasuu otin viinipaketin ja senkin kanssa koko ateriani maksoi 99 euroa, mikä oli mielestäni hyvin sopiva hinta. Olin hyvin iloinen siitä, että vaikka Muru ei ole niin paljon ihmisten puheissa nykyään, se näytti hyvin täydeltä ja siellä vallitsi miellyttävä tunnelma. Olen myös iloinen siitä, etten ahnehtinut uutta ravintolakokemusta aiemmin tuntemattomasta paikasta, vaan palasin vanhaan tuttuun monen vuoden tauon jälkeen. Luulenpa, että teen niin seuraavan kerran nopeammin kuin neljän vuoden kuluttua. 


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme. 

tiistai 18. huhtikuuta 2017

Pannukakkuja ja juueiostoksia


Minun ei olisi pitänyt mennä koskaan Facebookiin, olen sen jälkeen tilannut vakka mitä niitten mainosten perusteella siellä tuleekaan kohdalle. Minulla on nyt mm. huopatossut, joissa on kumiset irtopohjat, omituisia vaatteita Amerikasta ja sitten on pannukakkujen paistamiseen tarkoitettu silikonimuotti. En suosittele. Ihan kiva idea, muttei toimi sitten yhtään. Ei se onneksi maksanut paljon. Eikä tartte neuvoa, että olisit lukenut kommentteja, en minä mitään lukenut, tilaus oli tehty nopeammin kuin ehdin sanoa paypal.

Kerro jos olet sortunut samaan ja onnistunut tuolla vekottimella!

Mascarponepannukakkuja kahdelle

  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • 2,5 dl maitoa
  • 1 kananmuna
  • 1 dl mascarponea
  • 1 tl leivinjauhetta
  • 0,5 tl ruokasoodaa
  • 2 rkl sokeria
  • ripaus suolaa
  • 2 rkl sulatettua voita
  • voita paistamiseen
Sekoita kaikki ainekset tasaiseksi taikinaksi ja paista pieniksi pannukakuiksi. Se tunnustamani paistomuotti oli ihan susi, pannukakut tarttuivat siihen, eivätkä tosiaankaan irronneet nätisti, vaan niiden reunoista tuli repaleisia. Ehkä kokeilen toisenlaisella taikinalla vielä, tai vaikka kananmunien paistamista sillä. Ehkä siirrän sen jätekuljetukseen. Enkä tilaa enää "kaikkea kivaa" netistä. Loput paistoin ihan tavalliseen tapaan pannulla. Taikina toimi ihan hyvin poislukien tuo kiinanihme.

Pannukakkujen kanssa tarjosin pakastemansikoista tekemääni nopeaa kastiketta, siinä oli ja lusikallinen sokeria ja bamixilla tasaiseksi. Toinen lisäke oli kermavaahdon ja mascarponen sekoitus, jonka olin maustanut vaniljasokerilla. Tietysti meillä oli vaahterasiirappia ja muutama vadelmakin.


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, jolta löytyy sitä mitä otsikkokin lupaa. 

maanantai 17. huhtikuuta 2017

Tunkutarjotin


Näin kuvan Nannan komeasta herkkulaudasta, jolla oli kaikkea hyvää. Minulla ei ollut oikein ajatuksia siitä, mitä me söisimme pääsiäissunnuntaina, mutta kuva jäi kummittelemaan mieleeni. Arvelin, että vaikka minulla ei ollutkaan lohta savustettavaksi, saisin varmaan kerättyä kaikenlaista herkkua tarjottimelle minäkin. 

Tunkutarjotin

  • deviled eggs (ohje tuonnempana)
  • sumakkiperunat (ohje myös tuonnempana tai täällä)
  • keitettyjä viiriäisen munia
  • puolikas punasipuli (ei ollut enempää)
  • puolikas punainen paprika (olisi ollut enemmänkin, mutta koitin pitää kohtuutta, turhaan)
  • 150 g graavilohta
  • valmista tillikastiketta (Lidl)
  • mustia oliiveja (kuka hitto ostanut meille kivettömiä?)
  • minikokoisia mozzarellapalloja
  • pitkulaisia kirsikkatomaatteja (tai onko niillä joku oma nimensä)
  • minikurkkuja
  • bresaolaa
  • salaatinlehtiä (mutta vain koristeeksi)
  • basilikaa

Deviled eggs elikkäs paholaisen munat

  • 3 kananmunaa keitettynä (tai niin paljon kuin nyt aiotkaan tehdä)
  • virolaista mainiota majoneesia (varmaan joku Helmanssikin käy)
  • srirachaa
  • dijonsinappia (unohdin)
  • muutama kapris silputtuna
  • sardellifileitä silputtuna
  • paprikajauhetta
Otin ohjeen Hesarin ruokaliitteestä, oli sellainen harvinainen tilanne, että Antti kiikutti oikein paperisen lehden sivun minulle ja esitti toiveen, jotta voisiko tämmöisiä tehdä. Olihan se pakko. Halkaisin keitetyt kananmunat juustolangalla, se onkin kätevä siihen. Veitsi tahtoo tähmääntyä keltuaisesta ja pinnasta ei tule siistiä useamman halkaisuoperaation jälkeen. Metallinen juustolanka tekee homman siististi. 

Otin pyöreäpesäisellä lusikalla keltuaisen puolikkaat irti ja laitoin ne kulhoon. Lisäsin sinne summamutikassa majoneesia, srirachaa, silputut kaprikset ja sardellifileet. Sekoitin ja lusikoin täytettä kananmunan valkuaisten koloihin. Tilli olisi ollut  kiva koriste, mutta minulla ei ollut tilliä, joten basilikalla mentiin. Ripotin hieman paprikajauhetta päälle. 



Sumakkiperunat

  • 6 puikulaperunaa
  • 1 rkl sumakkia
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • suolaa
Kuumenna uuni 200 asteeseen (minulla 180 astetta kiertoilmalla, tiedätte kyllä miksi). Pesin perunat ja leikkasin ne kolmeen palaseen. Öljysin ne ja ripottelin niille sumakkijauhetta ja suolaa. Paistoin perunoita noin 35 minuuttia ja lapioin ne sitten lämpiminä tunkutarjottimelle. Ohje on Kamera ja kauha-blogista, jossa on luotto-ohjeita toisensa perään.


Asettelu

Laitoin suuria salaatinlehtiä metalliselle tarjottimelle, jonka arvelin olevan meille sopivan kokoinen. Luonnollisesti silmät söivät enemmän kuin vatsa veti lopulta. Sommittelin tarjottimelle omiin pikku kekoihinsa pannulla käytetyt paprikalohkot ja sipulisuikaleet, mozzarellapallot, graavilohen, bresaolan, sumakkiperunat, paholaisen munat, viiriäisen munat, tomaatit, oliivit, pikkukurkut ja tillikastikkeen pienessä kupissa. Mitä täydempi, sen parempi. Mutta emme me jaksaneet syödä ihan kaikkea. Loput piti rasioida illempaa varten. 

sunnuntai 16. huhtikuuta 2017

Soittotunti Big Green Eggillä – karitsanviulu


Tänä vuonna olemme olleet ihan kahdestaan pääsiäisen pyhät. Ruokailu on toteutettu sillä mielin, että pakastimesta lähtisi jotain isokokoista pois, mutta ruokaa ei silti olisi aivan tolkuttomia määriä. Valmistelut alkoivat jo keskiviikkona, kun otimme sulamaan Familialta saamani karitsanviulun. Muistin väärin, että kyse olisi ollut lampaanviulusta, mutta onneksi kyse olikin pienemmästä palasta. Viulu suli kaikessa rauhassa jääkaapissa torstai-iltaan asti, jolloin teimme sille maustetahnan. Varsinainen valmistus oli sitten pitkäperjantaina.

Karitsanviulu grillissä

  • 2 kg karitsanviulu
  • 2 rkl minttuhyytelöä
  • 3 rkl oliiviöljyä
  • suolaa ja pippuria
  • runsaasti tuoretta rosmariinia ja timjamia
  • 1 suuri yksikyntinen valkosipuli
Torstaina otin viulun vakuumipakkauksesta ja poistin siitä jonkun verran rasvoja ja kalvoja. Siinä oli niitä alunalkaenkin melko vähän. Kuorin valkosipulin ja leikkasin sen ohuiksi viipaleiksi. Pistin terävällä veitsellä viiltoja viulun lihaisiin kohtiin ja tökkäsin valkosipulisuikaleita lihaan. Valkosipulista jäi noin puolet ja ne viipaleet silppusin yhdessä yrttien kanssa mahdollisimman pieneksi silpuksi. Sekoitin yrtit ja valkosipulisilpun minttuhyytelöön ja lisäsin mukaan oliiviöljyä, suolaa ja pippuria. Laitoin viulun tarjottimelle, sivelin tahnaa joka puolelle palaa ja peittelin sen sitten tarjottimineen päivineen muovipussilla. Laitoimme viulun varaston jääkaappiin odottamaan seuraavaa päivää.

Perjantaina iltapäivällä Antti viritti Big Green Eggiin epäsuoraa kypsennystä varten hienosti ConvEggtoriksi nimitelty vekottimen, jonka tarkoitus on jakaa lämpö grillin pesän reunoilta suoran kuumuuden sijaan. Arvelimme, että grillaamisessa menisi noin 2 tuntia, mutta se kävi kyllä nopeammin. Tavoittelimme alkuun noin 200 asteen lämpöä ja noin puolen tunnin kuluttua Antti laski lämmön 180 asteeseen. En oikein osaa sanoa, oliko se tarpeen tai hyvä tai huono, mutta joka tapauksessa tähtäämämme lihan sisälämpö, 63 astetta tuli täyteen noin 1h 40min kuluttua. Otimme silloin viulun pois grillistä ja käärimme sen moninkertaisiin folioihin vetäytymään ennen leikkaamista. 

Grillasimme kaasugrillillä vähän kasviksia lisäkkeiksi ja noin puolen tunnin vetäytymisen jälkeen esitin mestarinäytteeni, eli täydellisen karitsanviulun leikkaamisen. Oikeasti taas vain veistelin sitä sieltä täältä ilman vailla minkäänlaista järkeä. On se hankala kalikka leikata kauniisti. Mutta liha oli sopivan kypsyistä, ehkä asteen pari ylitse. Maustaminen oli kahdallaan, suolaa ripautin hieman annoksen päälle, mutta yrttipuoli oli oikein kiva ja valkosipuliakin sen verran, ettei haitannut vaikka olimmekin ihan kahdestaan, seuraavanakin päivänä.


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Big Green Egg-välilehdelle, jonne kerään kokemuksiamme terassimme vihreän valtiaan käytöstä. 

Familialle kiitos karitsanviulusta, se oli erinomainen palanen, eikä tosiaan tolkuttoman iso kahdenkaan ihmisen aterialle. 


lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pitkästä aikaa gnocchit


Tänään meillä oli päivällisellä harvinaista ruokaa. Gnoccheja ei tule usein tehtyä, vaikkeivat ne loppujen lopuksi kauhean työläitä ole. Käytin muutaman vuoden takaista ohjetta, tosin lisäsin taikinaan hieman basilikaa. Tein tällä kertaa puolen kilon taikinan, josta pakastin noin puolet valmiina raakoina gnoccheina jotain toista ateriaa varten. 

Perunagnocchit

  • 600 g puikulaperunoita  (kuorimisen jälkeen jäi 500 g)
  • noin 100 g 00-vehnäjauhoja
  • 1 kananmuna
  • ripaus suolaa ja pippuria
  • parikymmentä basilikan lehteä
  • iso kattilallinen suolattua vettä keittämiseen
  • iso nokare voita paistamiseen
  • suuria salvianlehtiä
Kypsensin perunat höyryssä ja kun ne olivat jäähtyneet sen verran, että niitä pystyi käsittelemään, kuorin ne. Puristin ne jauhotetulle leivinlaudalle keoksi, jonka päälle ripotin jauhoja. Tein kasaan pienen kolon ja rikoin kananmunan siihen. Ripottelin mukaan silputut basilikat, suolaa ja pippuria. Taputtelin ja kääntelin aineksia sen verran, että niistä muodostui pitkulainen taikinapötkö. Sitä ei kannata kovin paljon vaivata, ettei gnoccheista tule sitkaita.

Otin taikinasta noin kananmunan kokoisia paloja, jotka pyöritin ohueksi pötköksi, noin 15 senttiä pitkäksi ja pari senttiä paksuksi. Leikkasin siitä taikinakaapimen terävällä reunalla parin sentin paloja. Palat pyöräytin italialaisen puisen gnocchilastan päällä, siinä on teräviä uria kaiverrettuna ja sillä saa gnoccheihin nätit raidat, etenkin jos osaa sitä käyttää. Minä vähän sutikoin sillä sinne päin, edelliskerrasta oli pitkä aika. Keittämistä vaille valmiit gnocchit levitin isolle lautaselle odottamaan ja noin puolet sommittelin pienille tarjottimille, jotka laitoimme pakastimeen. Kun gnocchit ovat jäätyneet, ne voi pussittaa myöhempää käyttöä varten.

Keitin suuressa kattilassa paljon vettä ja suolasin veden kunnolla. Kun vesi kiehui reippaasti, laitoin gnocchit veteen yksitellen. Kun ne kaikki olivat nousseet veden pinnalle, nostin ne reikäkauhalla paistinpannulle, jonka olin kuumentanut valmiiksi ja sulattanut siinä voita. Olin jo etukäteen paistanut voissa muutamia salvianlehtiä rapeiksi. Käytin kypsät gnocchit pannulla ottamassa hieman väriä ja rapeutta pintaansa. 


Tarjosin gnocchit tällä kertaa kotitekoisten kananugettien kanssa. Käytin niihin broilerin sisäfileitä, jotka leivitin maustetuilla vehnäjauhoilla (suola, pippuri, paprikajauhe), kananmunalla ja pankomurusilla. Paistoin nugettien pinnat ensin voissa ja laitoin ne sitten uuniin 150 asteeseen siksi aikaa, että gnocchit oli viimeistelty. Lisäksi meillä oli srirachalla maustettua majoneesia.


perjantai 14. huhtikuuta 2017

Ensimmäiset vehnäjuurisämpylät


Viime lauantaina sain What's Cooking Helsinki-tapahtuman Juuri ja sämpylät-työpajasta mukaani vehnäjuuren, joka oli nätissä lasipurkissa tiivin kannen alla. Vein purkin mukanani ensin Muruun päivälliselle ja sitten hotelliin, jossa purkki pääsi olut- ja limsatölkkien viereen minibaariin. Viritin itselleni muistilapun kaapin oveen, etten unohda purkkia lähtiessäni. Aamulla raotin kantta hetkeksi ja sieltä pääsikin aika pihaus. 


Villapaitaan käärittynä purkki pääsi ehjänä perille kotiin. Otin kumitiivisteen kannesta pois ja sijoitin juuripurkin jääkaappiin. Aikomukseni oli leipoa ensimmäiset sämpylät pääsiäisvapaitten ensimmäisenä aamuna. Hyvä, että muistin asian illalla, sillä aioin noudattaa Satu Koiviston neuvoja leipomisessa oikein tipitarkkaan.

En toista tässä nyt sen tarkemmin juuren valmistamista, kun en sitä ole itse vielä kokeillut, mutta kerron kuinka Satu neuvoi juuren käyttämistä ja jatkamista. 

Sämpylät vehnäjuureen (16 kpl)

  • 2 dl vehnähapanjuurta
  • 5 dl vettä
  • 3 tl suolaa
  • 1 dl spelttileseitä (minulla oli ruisleseitä)
  • 2 dl ruissihtijauhoja
  • 9-10 dl vehnäjauhoja
  • 1dl vettä paistamisen aikana uunipellille

Juuren ruokkiminen

  • 150 g vettä
  • 150 g luomuvehnäjauhoja

Eilen illalla tein taikinan valmiiksi jääkaappiin ja näin se tapahtui:

  1. Otin vehnäjuurta purkista leivontakulhoon noin 2 dl ja jätin loput purkkiin odottamaan. 
  2. Lisäsin kulhoon veden, leseet, ruisjauhot ja suolan ja sekoitin.
  3. Lisäsin vehnäjauhoja vähän kerrallaan käsin alustaen, laitoin vähän liikaa, sillä taikinasta tuli aika kiinteä. Ensi kerralla vähemmän. Kääntelin taikinan pallomaiseksi leipurinlastalla ja vein kulhon päälle kertakäyttösuihkumyssyn, joita tuon aina hotellimajoituksista tuliaiseksi itselleni.
  4. Laitoin taikinan jääkaappiin yön yli. Voi kuulema olla vuorokaudenkin.
  5. Ruokin purkkiin jäänyttä juurta lisäämällä painoltaan saman verran vettä ja jauhoja, sekoitin ja laitoin purkin takaisin jääkaappiin.

Tänä aamuna jatkoin sämpyläprojektiani tähän tapaan:

  1. Laitoin uunin kuumenemaan 250 asteeseen kiertoilmalla, sillä uunini toimii vain sillä, tasalämpö ei toimi. Ärh. 
  2. Asetin uuniin keskiosaan yhden tavallisen uunipellin ja alaosaan syvän uunipellin kuumenemaan yhtämatkaa uunin kanssa.
  3. Otin taikinan jääkaapista ja se oli aika tiivistä kyllä, harmi että jauhoja meni liikaa. Kumosin taikinan kevyesti jauhotetulle leivinlaudalle ja jaoin sen kahteen pitkulaiseen palaan, jotka pyöritin hieman ohuemmiksi pötköiksi. Pätkin pötköt 8 osaan. En juurikaan muotoillut paloja.
  4. Kun uuni oli kuuma, nostin matalan pellin uunista ja asettelin nopeasti sämpylät pellille, en käyttänyt leivinpaperia. 
  5. Laitoin sämpylät uuniin ja samalla luukun aukaisulla kaadoin syvemmälle pellille noin desin verran kylmää vettä, joka alkoi heti muodostaa höyryä uuniin. Luukku äkkiä kiinni, laskin lämmön 230 asteeseen ja sitten vain odottelin vartin.
  6. 15 minuutin kuluttua nostin silmälasit päälaelle, etteivät ne saisi höyrykäsittelyä ja avasin hieman luukkua, jolloin höyry pääsi uunista pihalle. Paistoin sämpylöitä vielä noin 5-7 minuuttia, kunnes niiden pinta alkoi olla kivan vaaleanruskea ja pohja kopauttamalla kumiseva. Ei nyt mikään hirveä kumahdus sentään, Anttikaan ei herännyt.
  7. Nostin sämpylät ritilälle jäähtymään, enkä peittänyt niitä, kuten Satu neuvoi. Näin sämpylöihin tulisi rapea pinta ja niissä jo olikin. 
Sämpylöiden pintaan ja etenkin leikkuupinnalle tuli repeämiä, johtui varmaan liiasta jauhoista. Maistoin yhden lämpimänä, enhän tietenkään malttanut odottaa kovin kauan. Leikkasin sämpylän halki ja sipaisin pinnalle voita. Makua oli kyllä huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin leipomissani, hiivalla nostatetuissa sämpylöissä ja pidin rapeasta kuoresta. Suolaa olisin voinut laittaa hieman vähemmän. 

Satu neuvoi leikkaamaan sämpylät halki ja pakastamaan puolikkaina, jos ei ehdi syödä kaikkia tuoreina. Muovipussiin niitä ei kannata jättää huoneenlämpöön, ettei niistä tule sitkaita. Paahtimen kautta ovat kuuleman hyviä myöhemminkin, jos siis ovat alkujaan onnistuneet. Aion kokeilla. Koitin muistella millaisia maistiaissämpylät olivat viime lauantaina, eikä minusta omissa tekeleissäni ollut maun puolesta suurta eroa Sadun sämpylöihin. Ulkonäöllisesti minun paistokseni hävisivät selkeästi. 

Ensi viikonloppuna kokeilen uudelleen ja vähemmin jauhoin, jos vain jatkettu juureni on elossa silloin vielä. Tänä aamuna se ainakin oli raikkaan tuoksuinen ja mukavasti pullevoitunut purkissa. Olen toiveikas. 

Mikäli oikein ymmärsin Satu on saanut juuren minullekin tutulta blogaanilta, Vatsasekaisin kilinkokin- Riikalta, jonka puoliso etenkin on kunnostautunut juurileivonnassa. On hauska ajatus, että tuosta samasta juuresta on jaettu jo monelle kokeiltavaksi ja toivoakseni minäkin saan juuren pysymään hengissä. Kun olen pitempään pois kotoa, tiedän kyllä minne jääkaappiin kiikutan juuren hoitoon Jyväsjärven rantaan, jos siellä vain ollaan kotona.

Samalaisissa puuhissa on oltu ainakin Ja kaikkea muuta-blogissa, sauvajyväsessä, Chocochilissä, Kuitetekee-blogissa, Nautiskellen-blogissa ja Mallaspullassa


Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan uudelle välilehdelle, Juurakon Huldan seikkailut. Sinne tulee toivoakseni vielä monta juurileivonta-aiheista postausta!

Oikein väsyneen ihmisen iltapala


Mitä syö ihminen, jonka ei tarvitse ruokkia lapsia, jolla on vähän nälkä, muttei jaksa kokata? Silloin sommitellaan pieni iltapala ciabattasta, buffalomozzarellasta, bresaolasta, tomaatista ja ohuista suikaleista parmesaania. Päälle vähän oliiviöljyä, suolaa, pippuria ja basilikaa. Lasillinen punaviiniä ja sitten pää tyynyyn.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Vuotuinen rautalankakuuri

Toisinaan ihminen kokee merkittäviä hetkiä elämässään, sellaisia joissa liikahtaa jotain enemmän kuin eilinen päivällinen suolistossa (anteeksi). Ei niitä hetkiä ole liian usein ainakaan minun elämässäni. Sattumoisin sellainen oli edellisen kerran melkein tarkalleen vuosi sitten pienessä espanjalaisessa kylässä, kun tanskalainen peregrina puhui minulle caminosta, elämästä, hyggestä ja ylipäätään tanskalaisesta versiosta meikäläistä, minulle rakasta ellunkana-filosofiaa. Silloin koin nolostuksen tunteen, joka oli harvinaista kyllä vapauttava. Olen satavarma, että matkaa jatkoi seuraavana aamuna parempi ihminen. Ehkä vaikutus on jo haalistunut, mutta tuolloin askel oli kevyempi, otsa vähemmän rypyssä ja mieli valoisa aivan maaliin asti ja pitkälle sen jälkeen. Jokin peruuttamattomasti muuttui ajatusmaailmassani ja nimenomaan hyvään suuntaan. 


Viikonloppuna oli uuden henkisen ravistelun hetki. Toista kertaa järjestetyn What's Cooking Helsinki-tapahtuman aamuseminaarin pääpuhujaksi kutsuttu Luisa Weiss hoiti homman tällä kertaa. Kuten huomaatte, kaava on selvä, Campis ei tajua mitään omin nokkineen, tarvitaan joku toinen tarjoamaan vuotuisen rautalankakuurin. Käy se niinkin. Olkoon huhtikuu henkisen kasvun kuukauteni.

Luisa Weiss oli minulle ennalta tuntematon blogaani ja keittokirjailija, enkä tiedä alanko tästedeskään lukea hänen blogiaan. Mutta hänen sanansa niin sanotusti menivät tunteisiin. (rakastan näitä bensalenkkareitten tositeevee-sanontoja, vaikka tulen paljastaneeksi, että olen katsonut vilkaissut ko. ohjelmia) Tämä amerikkalaisen isän ja italialaisen äidin tytär, Saksassa syntynyt, Yhdysvalloissa varttunut ja nykyään jälleen Saksassa asuva energinen nainen puhui asioita, joitten en ennakolta arvellut koskevan minua lainkaan, sillä puheen otsikossa puhuttiin myrkystä nimeltä brändääminen. Sehän ei passaa minulle lainkaan ja helpotukseni oli suorastaan valtava, kun Luisa puhui mielestäni oikeastaan käänteisbrändäämisestä. Siitä miten bloggaamisen voi tehdä ihan niin kuin haluaa (kun ei siis ole sidottu yhteistyösopimuksiin, jotka luonnollisesti velvoittavat, kuten pitääkin), kunhan tekee se itselleen sopivalla tavalla. 

Luulen, että ymmärsin hieman enemmän, mitä brändi tarkoittaa ja luulenpa, että minullakin on brändi, vaikkei se tarkoitakaan sitä mitä olen luullut sen tarkoittavan. Myös aiemmin hieman allergiaoireita aiheuttanut communityn, yhteisön käsite avautui minulle uudella tapaa. Olen usein rypistänyt kulmiani sille, miten aiheessa jos toisessa ihmiset omistautuvat yhteisölleen ja sen tuki ja sen tukeminen on niin tärkeää. Olen oman tieni kulkija, enkä ole halunnut antaa itsestäni enempää kuin on ollut pakko. Olen ollut aivan tyytyväinen katsoessani montaa asiaa sivusta, reunalta, ulkokehältä. 


Pahoittelen sitä, etten osaa nyt jäsentää kovin tiivistetysti, mikä Luisan puheessa vaikutti minuun eniten ja mahdollisesti myös sitä, etten ymmärtänyt häntä oikein. Puhuihan hän tietysti englantia, mutta vaikka kielitaitoni olisi ollut riittämätön, sain silti jonkunlaisen potkun persuksiini ja toisaalta ystävällisen taputuksen olalleni, että oikealla tiellä olen ollut jo jonkun aikaa. Luultavasti noin CampaMiitistä ja enenevässä määrin viime kevään hyggeravistelusta asti. Yhden askeleen lisää otin viime heinäkuussa otsikoidessani postauksen nimellä Aikansa kutakin luopuessani osaksi anonymiteetistäni. Tosin Campa tai Campis olen edelleen juuri heille, joista on tullut minulle rakkaita blogaaniystäviä!

Luisa myös puhui siitä, miten hän bloggaamisen aloittaessaan ei suurin surminkaan tahtonut kenenkään tietävän, että hänellä on blogi, hän pysytteli tiukasti piilossa Wednesday Chef-nimimerkin takana. Osaksi työnsä vuoksi, mutta myös siksi, että hän (omituiselta, mutta niin tutulta kuulostavalla tavalla) nolosteli tai ainakin ujosteli tuoda esille blogiaan. Olisi ollut noloa, jos joku olisi tiennyt hänen olevan Wednesday Chef. Aivan samoin minä ajattelin ja melko pitkäänkin. Olin toisaalta ylpeä CampaSimpukasta, mutta toisaalta ujostelin valtavasti sitä, että joku tietäisi juuri minun olevan CampaSimpukka. 

Se on oikeastaan ihan pöhköä, miksi näin oli. Iloni oli suuri, kun ensimmäisen blogaanikesän aikana CampaSimpukka mainittiin Eurosportin pyöräilylähetyksessä ja kävijämäärä teki hämmästyttävän piikin. Silti ujostelin kertoa, että se olen minä, joka kokkaa hiki hatussa blogin teeman mukaisia ruokia. Varmaankin siinä oli mukana omat epäilykseni siitä, miten ylipäätään jaksan koko revohkan ja projektilla oli eräänlainen päätepiste, mahdollinen, jopa todennäköinen loppunsa ensimmäisen Vuelta-savotan jälkeen.

Loppua ei tullut, tuli uusi maailma, jonne olen ottanut askeleita vähitellen ja nyt huhtikuussa 2017 melkein kuuden vuoden bloggaamisen jälkeen huomaan olevani aika erilainen ihminen kuin alussa. Luisa puhui siitä, miten kunkin blogista ja blogeista yhdessä muodostuu palapeli ja sen luovat nimenomaan blogaanit itse, yhdessä. Minua aivan vavahdutti se ajatus, ettei se yhteisön luominen tarkoita sitä, että silloin olisi itse yhteisön keskipisteessä, eikä se yhteisön tärkein asia ollenkaan. Eikä luominen ole oikeastaan muuta kuin olemassa olemista, tekemistä ja antamista. Ei taikuutta eikä temppuja. Eikä ole kyse (luojan kiitos) minusta vaan siitä yhteisöstä.  Moni ja varmaan suurin osa on tajunnut tämän muutenkin, mutta minä en ollut. 

Tämä blogaanimatka on ollut minun ilmajoogani, minun henkinen caminoni, jossa keskiössä en olekaan minä itse, vaan se syntynyt yhteisö. CampaSimpukka on osanen ruokablogien yhteisössä, jonka ovat mahdollistaneet blogaanit, blogien lukijat ja siellä kommentoivat ihmiset. Se on aivan mahtava tunne tajuta, että minun ei tarvitsekaan olla muunlainen kuin olen, minun ei tarvitse olla tähti, minun ei tarvitse uskaltaa enempää, eikä edes astua sieltä mukavuusalueeltani (anteeksi, kliseebingo alkoi), jollen halua. Se riittää, että haluan olla osasena, palasena blogien yhteisössä ja antaminen on huomattavasti tärkeämpää kuin saaminen. 

Antamiseen liittyi sekin ajatus, että tiukka anonymiteetti vähentää antamisen mahdollisuutta. Jos ei kerro itsestään mitään, voi lukija yhtä hyvin tarttua Ruutukokkiin etsiessään hernerokan ohjetta. Antamisen tapoja on monia, ehkä liikaakin. Luulen löytäneeni oman tapani. Kun ajattelen niitä blogeja joita luen, huomaan jokaisessa olevan tarinoita, palasia siitä ihmisestä, joka painaa postauksen valmistuttua enteriä. Niistä paloista muodostuu ruokareseptin ympärille kuva kirjoittajasta. Jonain päivänä ehkä tapaan kirjoittajan, ehkä en. Kaikki käy. Pelkän reseptin etsin kirjasta. 



Minusta Luisan puheen yksi tärkeä anti oli myös se, miten tärkeää on, ettei blogia sörkitä. Tästä hän puhui yleisökysymyksen myötä. Jos siis sen valinnan tekee, ettei sörkitä, annetaan blogin olla kasvutarina, memoir ja arkisto, jota ei kumiteta eikä muunnella sievemmäksi tai tyylikkäämmäksi jälkikäteen. Ei palata katsomaan, miltä ne ensimmäiset ruokakuvat näyttivät, jollei ilkeä. Tai sitten käydään hellyydellä niitä katsomassa, vähän kuin omien lasten vauva-ajan valokuvia. Oi kuinka sievät pienet varpaat! 



Vaalivalvojaisten jälkeisenä aamuna voinee käyttää nipun vaalikliseitä, jotta ne voi taas unohtaa seuraaviin vaaleihin asti. Joten: Lopuksi haluan kiittää kaikkia mahtavia ihmisiä blogien takana aina Hangosta Utsjoelle, turuilla ja toreilla, tuvissa ja teltoilla. Te olette tehneet mahdolliseksi minunkin olla osana tätä hienoa yhteisöä ja totuushan on, että joukossa on voimaa ja voima on joukkoa. Myös kaikki lukijat, te blogien henki ja elämä, teitä minun on kiittäminen, että tässä seison nyt nöyränä ja kiitollisena. Ilman teitä mistään ei tulisi hittojakaan! (kliseet loppuivat) 

Oikeasti: What's Cooking Helsinki oli hieno tapahtuma, oli hyvä saada potku persuksiin, vaikka se johtikin jonkunlaiseen aivomyrskyn jälkeiseen lamaannukseen ja introvertti-Campiksen piti lähteä Latvaan GT:lle. Oli hauska nähdä loistavia blogaaneja ja saada aivan oma leipäjuurikin! Sen kanssa me aiomme kasvaa ja kehittyä. Yhdessä, käsi kädessä. 

Siellä se juuri on virvoitusjuomien keskellä hotellin minibaarissa, enkä edes unohtanut sitä sinne!