tiistai 23. tammikuuta 2018

Suositellussa Pärnun Lime Loungessa


Talvisen Viron reissun toinen ilta kului viehättävässä, talviunisessa Pärnussa. Talvesta ei tosin ollut tietoakaan, vaan vettä satoi aivan huolella, kun kävelimme reilun kilometrin matkan Rannahotellista keskustassa olevaan ravintolaan. Olin lukenut siitä niin Hannan Soppa-blogista kuin Sillä sipulista, joiden ravintola-arvioihin luotan enemmän kuin vakaasti. Edellisellä Pärnun vierailulla söimme Heamaassa, joka sekin oli aika kiva paikka, joskin sisustukseltaan makuuni hieman liian mummolamainen. Lime Lounge sen sijaan vakuutti jo pirteällä valomainoksellaan. 

Oho, minäkin kuvassa!
Meillä oli varaus, mutta ensimmäiseen tuntiin muita asiakkaita ei ollut. Pidin heti tämän paikan tunnelmasta, vastaanotto oli ystävällinen ja keittiössä näkyi häärivän tarmokkaan näköisiä naisia. Aloitimme kuohuviinillä ja alkuruoaksi otimme jaettavan annoksen, jossa oli juustoja ja leikkeleitä, sekä erilaisia pikkelöityjä herkkuja. Annos näytti hyvin houkuttelevalta ja samaan aikaan tarjolle tuodun leivän kanssa lauta tyhjeni hyvää vauhtia. Virolaiset osaavat kyllä yhdistellä etikkaisia makuja toisiinsa, niin ettei suussa tapahdu ikävää leikkautumista, kun suuhunsa siemaisee hieman viiniä. 





Pääruokina meillä oli merenelävävoittoisesti Antilla taimenta ja minulla kampasimpukkarisottoa. Harvoin pystyn vastustamaan, jos on mahdollista valita kampasimpukoita. Mistähän kummasta se johtuu? Vaikka pöydän yllä oli aivan loistava somevalaistus, eivät annokset näytä kuvissamme niin kauniilta, kuin ne tosiasiassa olivat. Kummankin ruoka oli hyvää, minun risottoni jopa erinomaista. 



Olimme jo aikaisemmin puhuneet, että voisimme jatkossa ottaa jälkiruokia jaettavaksi, mutta emmepä toteuttaneet aiettamme, vaan kummallakin oli oma jälkiruokansa. Antilla oli soma pieni sitruunapiiras ja minulla toffeekakku kirsikkasorbetin kera. 


Juomaksi tilasimme pullon roseviiniä, jolla oli suomalaisiin hintoihin tottuneelle maltillinen hinta, 22 euroa. Koko lasku erittäin miellyttävästä ateriasta teki muutaman euron vaille satasen. Oli mukavaa, että tuo sateinen perjantai-ilta houkutti edes yhden muun seurueen syömään Lime Loungeen samaan aikaan kanssamme. Meille ei jäänyt niin mitään moitittavaa ja sadekin oli melkein tauonnut paluumatkalla. Olimme ajatelleet kävellä hieman rannalla, mutta se jäi synkähkön sään vuoksi. 


Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Valmiissa pöydissä-välilehdelle, jonne kerään ravintola-aiheisia postauksiamme.

maanantai 22. tammikuuta 2018

Yks riittää, kiitos – täytetyt köyhiscroisantit


Leipäpussiin oli jäänyt kaksi croisanttia, lauantaina aamiaisella söimme edellisillalta jääneet blinit loppuun ja eilen croisanteilla oli jo synttärit. Blinilisäkkeitä oli vielä hieman jäljellä, joten tein meille lämpimät täytetyt croisantit french toast-tyyliin. Yksi täytti niin tehokkaasti, että oli vain hyvä, ettei enempää olisi ollutkaan. 

Täyteen tungetut köyhiscroisantit kahdelle

  • 2 kuivahtanutta croisanttia
  • 1 kananmuna
  • 2 dl maitoa
  • voita paistamiseen

Täytteet

  • 2 kananmunaa
  • suolaa ja pippuria
  • voita paistamiseen
  • marinoitua sipulia
  • lohipateeta
  • smetanaa
  • kirjolohen mätiä
Vatkaa kaksi kananmunaa kevyesti ja mausta suolalla ja pippurilla. Sulata pieni nokare voita pannulla ja kaada munamassa pannulle. Paista hennosti niin, että pinta hyytyy. Puolita ohut kanamunalevy, kääri puolikkaat rullalle ja nosta lautaselle odottamaan. 

Halkaise croisantit ja sekoita maitoon yksi kananmuna. Sulata lisää voita pannulla ja kasta croisanttipuolikkaat munamaitoon. Paista puolikkaita pari minuuttia puoleltaan. 

Nosta alapuolet lautasille ja siihen päälle munakasrulla. Lusikoi hieman lohipateeta pinnalle, sitten marinoitua sipulia, smetanaa ja kirjolohen mätiä. Nosta kansipuoli päälle ja tarjoa heti lämpimänä. Vähemmätkin täytteet olisivat piisanneet, tämä oli todella täyttävää, mutta hävikistä herkuksi-teemalla sain muutamat pikkujämät kulumaan. 

Lohipatee on muuten sitä samaa, mitä tein joulun alla Hannan Soppa-blogin ohjeella, tai teknisesti se oli Hannelen blogissa Hannan vieraskynäillessä siellä. Tein silloin tätä herkkua moneen pieneen purkkiin, joista osan pakastin ja tahna on edelleen aivan mainiota. Sipuliherkku on myös samaa kuin moneen kertaan eri yhteyksissä olen tehnyt. 


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Tähdenlennot-välilehdelle, samoin Pannukakut ja vohvelit-välilehdelle, sillä köyhiksetkin liippaavat riittävän liki  sitä aihepiiriä. 

sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Miten olisi muutama kartano lisää? Osa 3

Talvinen Viron-matkamme jatkui Tartosta Pärnuun, eikä teema vaihtunut. Se pysyi samana, eli kartanobongauksena. Majoituksemme Dorpat-hotellissa Ema-joen varrella oli oikein hyvä. Aamiaisessakaan ei ollut niin mitään vikaa, ainoastaan edellisillan päivällinen haittasi hieman tahtia, ei ollut vielä kovin kova nälkä. Oli hieman sääli jatkaa heti aamusta matkaa, Tartto on todella mukava kaupunki ja siellä voisi viettää enemmänkin aikaa. Ennen kuin varsinaisesti jatkoimme matkaa, kävimme pienellä torikävelyllä, mutta hotellin ja rannan välissä oleva tori vietti ilmeistä vuodenvaihdehiljaiseloa, montaakaan myyjää ei ollut kojuissa.



Vaikka edellisiltana kävimme jo Viron kansallismuseossa, ajoimme silti siihen suuntaan, sillä aivan entisen lentotukikohdan reunalla ja museon läheisyydessä oli kartano. Halusimme myös vielä ajella lentokentän alueella ja kiitotiellä, siinä on outoa viehätystä kulkea autolla betonikiitotietä. Ei sitä oikein osaa selittää, mutta hauskaa se on. Nykyään entinen lentokenttä on nivottu Tarton kaupungin infrastruktuuriin, kiito- ja rullaustiet ovat yleisiä ajoteitä ja lukemattomat lentokoneitten seisontapaikat suojavalleineen ovat mikä missäkin käytössä.


Lentokentän reunalla sijaitsee Raadin kartano, jonka kukoistusaika oli 1800-luvun alussa. Oikeastaan asia on tietysti toisin päin, lentokenttä on rakennettu kartanon pieleen. Suuresta, järven rannalla olevasta päärakennuksesta ei ole paljon jäljellä, vain osa ulkokuorta. Ilmakuvistä näkee miten ulkoseinien sisällä kasvaa melkoinen viidakko. Rakennus on ollut raunioina toisesta maailmansodasta lähtien. Kansallismuseo sijaitsi kartanossa 1900-luvun alussa, mutta kokoelmat ehdittiin pelastaa ennen kartanon tuhoutumista ja ne olivat neuvostoajoista asti hajallaan aina siihen saakka, kun uusi museorakennus valmistui pari vuotta sitten. Noita rippeitä katsellessa tuli jotenkin haikea olo, upealla paikalla ollut kartano oli helppo kuvitella loiston päivinään tuohon järven rantaan.

Portinvartijan työ sopisi minulle hyvin.

Raadin kartano toimi Viron kansallismuseon kotina vielä 1920-luvun alussa

Tämä puupino on hieman tainnut menettää tehoaan, liekö sekin peräisin 1920-luvulta?

Loiston päivistä on jo aikaa vierähtänyt.
Vaatisi vähän viksaamista.
Ihan omasta albmista löytyi, no ei vaiskaan.
Minä muuten tein aivan pöhkön jutun lähtiessämme Raadin kartanon mailta kohti Pärnua. Antti antoi minulle virolaista hyvää limsaa auton takakontista ja tapojeni vastaisesti laitoin muovisen pullon auton katolle riisuessani takkia ennen autoon istahtamista. Kun lähdimme jatkamaan matkaa, mielessäni kävi epämääräisesti, että mikähän kolahti, oliko maassa niin suuri kuoppa sillä kohtaa vai minkä äänen kuulin. Vasta noin varttia myöhemmin tulin ajatelleeksi, että ottaisinkohan hörpyn limsaa. En ottanut, sillä kolahdus oli se limsapullo, joka putosi auton katolta lähtiessämme. En ole koskaan jättänyt yksiäkään hanskoja, aurinkolaseja tai lompakoita auton katolle, mutta limsapullon olen. 

Tarton ja Pärnun välinen etäisyys valitsemaamme reittiä  oli vain noin 170 km. Halusimme matkalla nähdä vielä lisää kartanoita ja poiketa meille ennalta tuntemattomaan Viljandin kaupunkiin. Olin sattumalta lukenut kaupungista hienosta Out of office-matkablogista ja ajatellut heti, että kesällä täytyy päästä tuonne. Menimme jo nyt talvella, mutta aivan varmasti palaamme Viljandiin. Pidän sen  nimestäkin niin paljon. 

Ennen tuota kaupunkia poikkesimme parin kartanon mailla, niistä ensimmäinen tuli vähän vahingossa. Paikan nimi oli Vana-Võidu. Kartano on toiminut maatalousoppilaitoksena jo pitkään, sen päärakennus on peräisin 1800-luvun alkupuolelta. Vielä 2010-luvun alussa talo oli vaaleanpunainen, mutta nykyisin valkoinen. Punaisena se näytti minusta kauniimmalta ja sellaisena  sen näkee tämän kappaleen alussa olevan linkin kautta.


Seuraava kohde sijaitsi jo hyvin lähellä Viljandia ja se oli nimeltään Väikemõisa. Rakennuksesta tulee mieleen suomalaiset taiteilijakodit 1900-luvun alusta. Talossa toiminee nykyään lastenkoti, mikäli hieman epämääräiset tiedot pitävät paikkaansa. Joittenkin lähteiden mukaan taloon pääsisi tutustumaan sisällekin, mutta toisten mukaan ei. Katselimme taloa sievästi ulkopuolelta ja pidimme näkemästämme.



Jossain matkan varrella oli tämä kaunis kirkko, aivan tien vieressä. Risti puuttui kirkontornista, mutta muuten rakennus oli aika hyvässä kunnossa, osa ikkunoista oli peitetty ja katto ja pellitykset näyttivät olevan varsin kuosissa.


Saavuimme Viljandiin puolilta päivin. Sää ei ollut kaikkein paras ja varmasti kaupunki on upeimmillaan kesällä, mutta oli siellä hauska kävellä näin talvellakin. Pysäköimme auton kadun varteen ja kuljeskelimme hetken pitkin katuja.





Meillä ei ollut ihan tarkkaa kuvaa siitä, miten pitkä matka kaupungin linnoitusraunioille olisi, joten siirryimme niiden lähelle autolla. Se oli kyllä ihan turhaa, sillä samat turistinaiset, jotka näimme juuri hetkeä aikaisemmin kävelemässä automme vieritse, saapuivat raunioille samaan aikaan kuin me käveltyään suoraa reittiä meidän pysäköidessämme autoa uudelleen. 






Matka jatkui kohti Pärnua ja alkuiltapäivästä ajoimme katsomaan Heimtalin viinanpolttamoa. Vaikka viinanpolttamo kuulostaa mielenkiintoiselta, kyse on sittenkin ilmeisesti entisestä juustolasta tai sitten tallirakennuksesta, en oikein saa selkoa asiasta luettuani paikasta monesta lähteestä. Näytti siltä, että  pyöreässä rakennuksessa toimisi nyt kirjasto, mutta en mene vannomaan.



Kartanon komea päärakennus mahtaa olla tällä erää koulu sekin, vaikka se näytti enemmän fantsulta majoitus- ja ravintolakompleksilta nykyasussaan. Kuvia tarkemmin katsellen huomaa kyllä jalkapallomaalit nurmikentällä, ne eivät kuulu ravintolan pihaan. Katselin kuvahaulla miltä paikka on aikaisemmin näyttänyt ja ilmeisesti 2000-luvun alussa kartanoa remontoitiin reippaasti, tämäkin oli rosanpunainen talo ennen tuota remonttia.


Pihapiirissä oli myös tämä talo, joka näytti aika hylätyltä, mutta kyllä sinne joku mies juuri marssi sisään kuin kotiinsa.


Ennen Pärnuun saapumista oli jäljellä vielä yksi kartano, Suure-Kõpu. Se sijaitsi tutusti puiston keskellä ja sielläkin on nykyään koulu. Ilmeisesti tuona perjantaina oli siivouspäivä, sillä pitkiä mattoja tomutettiin pihamaalla pontevasti.


Toissa syksynä kävimme Pärnussa ja majoituimme silloin Rannahotelliin. Se oli niin viehättävä paikka, että halusimme sinne uudelleen. Tulimme perille iltapäivällä juuri siihen aikaan, kun sisäänkirjautumisaika alkoi. Tällä kertaa minulle ei suositeltu kauneushoitolan palveluita, olen ilmiselvästi paljon kauniimpi nykyään kuin toissasyksynä, mitään muuta johtopäätöstä ei voi tehdä. Ellen sitten ole jo kaiken avun tavoittamattomissa. Hotelli uinui sesongin ulkopuolisessa horroksessa, mutta meitä sellainen ei haitannut, enemmänkin päin vastoin. Huoneemme oli merelle päin, mikä oli hienoa, vaikka ihan rantakeli ei ollutkaan.




Iltasella menimme syömään Lime Lounge-nimiseen ravintolaan, olin lukenut siitä Hannan Soppa- ja Sillä sipuli-blogeista. Tuosta ruokailusta kerron omana postauksenaan lähipäivinä, mutta jos joku juuri tällä siunaamalla suunnittelee mennä syömään Pärnussa, niin suosittelemme Lime Loungea erittäin lämpimästi.





Lisään tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidan Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään kaikki reissuaiheiset postauksemme maittain aakkostettuina. Viron matkat löytyvät sieltä aivan alimpana. 

perjantai 19. tammikuuta 2018

Sibelius keittiössämme – vuotuiset blinit

Minna ku ite tekee-blogista aloitti viime kesäkuussa #suurikeittokirjahaaste-nimisen aktivointihankkeen, jossa osallistujat pyrkivät tekemään ainakin yhden ruokalajin jokaisesta omistamastaan keittokirjasta. Minä otin urakan omakseni juuri sen rentouden innostamana. Haasteella ei ole takarajaa ja muutenkin voi tehdä just niin kuin itse tykkää. Olen saanut listalleni tätä ennen jo 20 keittokirjaa, mutta jäljellä lienee vielä ainakin sata, ellei enemmänkin. 

Tällä kertaa päivällinen menee sekä #suurikeittokirjahaaste-välilehdelle, että tunnisteen revisited alle. Kyseessä on yksi niistä ruokalajeista, joita tulee tehtyä kerran vuodessa, korkeintaan kaksi. Muita tällaisia ovat esimerkiksi kaalikääryleet, taatelikakku tai paella. Nyt olivat vuorossa vuotuiset blinit. Olen aikaisemmin tehnyt niitä joko sauvajyväsen tai luimupupulan ohjeilla, mutta tällä kertaa otin ohjeen keittokirjahaastetta edistääkseni Risto ja Ritva Lehmusoksan kirjasta Jean Sibeliuksen pöydässä. Kirja tuli minulle tutuksi erään päivällisen seurauksena ja hankimme kirjan itsellemmekin. 

Bliniohje oli mukavan simppeli, muutenkin kirjan ohjeet ovat siinä mielessä hienoja, ettei niissä ole liian vanhahtavaa sanastoa, eikä sellaisia raaka-aineita, joita olisi vaikea saada. Olisin voinut älytä puolittaa ohjeen, mutta laitan sen tähän sellaisena kuin se mielenkiintoisia tarinoita sisältävässä monipuolisessa kirjassa on. Ohjeesta luvataan tulevan 10-15 bliniä riippuen siitä minkä kokoisia tahtoo tehdä. Minä tein aika pieniä ja paistoin kaikkiaan 14 noin 6 cm halkaisijaltaan olevaa bliniä ja säilöin noin 2,5 dl taikinaa vielä jääkaappiinkin. Blinit ovat todella täyttävää syötävää. 

Blinit niin kuin Jean Sibelius tahtoi ne lautaselleen

  • 2,5 dl vehnäjauhoja
  • 2 dl tattarijauhoja
  • 5 dl maitoa
  • 2 kananmunaa
  • 20 g hiivaa
  • 1 rkl voisulaa (no eihän se riitä, laitoin noin 50 g)
  • 1 tl suolaa
  • (kirkastettua) voita paistamiseen
Blinitaikina kannattaa laittaa alulle syömistä edeltävänä päivänä tai viimeistään sen aamuna. Minä tein taikinan tekeytymään heti, kun tulin aamulla yövuorosta kotiin. Minulla ei ollut tuoretta hiivaa, joten käytin sen sijaan noin 6 g kuivahiivaa. 

Lämmitin puolet maidosta (2,5 dl) ja sekoitin maitoon jauhot, hiivan, suolan, sulan voin ja erotellut keltuaiset. Valkuaiset laitoin kupposessa jääkaappiin odottamaan. Vispilöin seoksen tasaiseksi ja peitin kulhon suihkumyssyllä ja jätin sen pöydälle odottamaan iltapäivää. 

Noin 6 tunnin kuluttua jatkoin taikinahommia. Kuumensin lopun maidon (2,5 dl) melkein kiehuvaksi ja vatkasin valkuaiset vaahdoksi. Yhdistin molemmat taikinaan ja sekoitin sen tasaiseksi. Kirkastin noin 50 g voita. Antti teki kaikki tilpehöörit valmiiksi ja minä aloin paistohommiin. Kannattaa verhota itsensä isolla esiliinalla, etenkin jo päällä on lempparipaita. 


Kuumensin kaasuliekin päällä seitsemänkoloista Opan pannua, jossa viime keväänä paistoin ensimmäisen kerran blinejä. Sillä niitä tulee nopeaa tahtia ja pienet blinit ovat kivoja, niitä tuntuu jaksavan enemmän kuin suurempia. Lisäsin jokaiseen koloon teelusikallisen kirkastettua voita ja nostin pienen kauhallisen sakeaa blinitaikinaa paistumaan. Pienensin liekkiä pannun alla, etteivät blinit palaisi pohjastaan, kun keskellä oli vielä raakaa taikinaa. Kun yläpintaan alkoi tulla pieniä ilmakuplia ja pinta hyytyä, käänsin blinit ja paistoin toista puolta vielä minuutin, puolitoista. Valmiit blinit nostin peltilautaselle ja luritin niille vielä hieman kirkastettua voita, sillä sitä ei tule säästellä. Lopetin paistamisen kahteen pannulliseen, sillä jopa minä ymmärsin, ettemme jaksa ihan mahdottomia määriä. 

Blinien tilpehöörit

  • 50 g kaviaaria
  • 50 g kirjolohen mätiä
  • marinoitua punasipulia
  • punasipulia silppuna
  • virolaisia maustekurkkuja
  • smetanaa
  • omenaa
  • keitettyjä viiriäisenmunia 
Olemme ostaneet oikeaa kaviaaria muutaman kerran Tallinnasta, mutta parilla edellisellä reissulla sitä ei olekaan ollut tutuissa kaupoissa. Tämän kertaisella talvireissulla sitä löytyi sekä Solaris-kauppakeskuksen hienosta ruokakaupasta, että sataman lähellä olevasta uudistetusta Rimistä. Kummassakin kaupassa kaviaari oli pakattu hälytinlaatikkoon. Rimissä oli hämmästyttävä kaviaaritarjous, saimme purkin puoleen hintaan, jolloin 50 g purkki maksoi "vain" noin 25 euroa. Päiväystäkin oli vielä puoli vuotta jäljellä, joten mikään epätoivontarjous se ei ollut. Tänään avasimme toisen ostamistamme purkeista, toisen säästämme jollekin toiselle päivälliselle, ehkä kun on vieraita (mieluummin tuttuja) käymässä, että useampi saa nauttia tästä herkusta. 





Muuten meillä oli tavallisia lisäkkeitä erittäin hyvin onnistuneille, tattarisille ja voita tihkuville blineille. Minä jaksoin syödä kolme bliniä, Antti taisi syödä viisi tai kuusi. Loput pakkasin jääkaappiin, katsomme viitsiikö niitä syödä vielä huomenna aamiaisella. Lisäkkeet menivät kivasti, kirjolohen mätiä jäi hieman ja marinoitua sipulia tein alunalkaenkin kolmesta sipulista ja vakuumimarinoinnin jälkeen siirsin sipuliherkun tiiviskantiseen lasipurkkiin tulevien aterioiden lisäkkeeksi. 


Päivällisen juoma viileni jäälyhdyssä, ennen kuin oli aika sytyttää kynttilä lyhtyyn illan pimennyttyä.

Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan #suurikeittokirjahaaste-välilehdelle, jonne kerään kaikki haasteaiheiset postauksemme. Pidin kovasti tästä haasteosuudesta ja tulen tekemään muitakin ruokia Jean Sibeliuksen pöydässä-kirjasta.