tiistai 27. syyskuuta 2011

Keitto kattilan mukaan ja pussinpohjasämpylät


Tänään on jo ns. lähtö lähellä. Huomenna lennämme syysmatkalle Alppien eteläpuolelle ja kokkausvahdinvaihto on käsillä. Jätämme keittiön äitini huomaan ja hän  vastaa teinipoikiemme ravinnontarpeen tyydyttämisestä meidän nautiskellessamme espressoja ja pizzoja ja kenties jotain hieman jännempääkin. Tässä lähdön tunnelmissa tein vihanneslaatikon perkaamistoimenpiteen ja nahistumaanpäin olevat ainekset päätyivät keittokattilaan. Ja kuin sattumalta keitosta tuli ihan samanväristä kuin kattilakin! Naapurista saamani pyöreä kesäkurpitsa, jonka nimen olen unohtanut, mutta hämärästi muistelen siihen liittyvän omenan, oli suurin yksittäinen ainesosa. Muutama peruna, pari paprikaa, pienet tomaatit, porkkanat ja yrttejä pihalta kiehuivat kypsiksi kattilassa. Kauhoin kypsät kasvikset muutamassa erässä mikseriin ja surruutin keiton liemikauhallisen ja tuorejuustonokareen (Espanja-viikkojen jäämistöjä) kanssa tasaiseksi keitoksi.

Keittoruoan seuraksi sopivat aina sämpylät. Jäähyväistunnelman vallitessa pöllyytin kulhoon erilaisia pussinpohjia ja viimeisiä rippeitä mm. hiivaleipäjauhoista, salaattisiemenpussista ja spelttirouheesta. Tänään oli aikaa kunnolla kohottaa sämpylöitä ja niistä tuli isoja ja muhevia.


perjantai 23. syyskuuta 2011

Persoonakohtainen uunijäätelö


Pastanjauhajissa oli tehty uunijäätelöä pienissä annoskulhoissa ja tykästyin ajatukseen heti. Olen muutamia kertoja tehnyt isomman jaettavan annoksen uunijäätelöä, mutta kuten Pastanjauhajien kommenttilaatikossa marisin, sitä tulee yleensä aina liikaa. Kukaan ei halua enää sitä lässähtäneen marengin ja valahtaneen jäätelön loppua, eikä sitä voi säästellä toiseen päivään, tai voi mutta ei kannata. Annoskoossa koko hommeli varmaan toimii paremmin. Siispä sellaista tänään.

Olin lievästi luistelutuulella, sillä kaapista löytyi (ikäänkuin en olisi sitä sinne itse kiikuttanut) valmis kakkupohja, jonka hyödynsin. Paahtovanukkaista ja muista keltuaisia vaatineista jälkiruoista jääneitä valkuaisia olinkin jo aikani vanhettanut jääkaapissa. Ne odottivat itseasiassa uutta yritystä valmistaa macaron-leivonnaisia. Toukokuussa onnistuin ensikertalaisen tuurilla niiden kanssa hienosti, mutta toinen yritys meni täysin pilalle ja asia on siitä asti kaihertanut mieltäni. Mutta juuri nyt en ollut niin rohkealla tuulella, että kokeilisin kolmannen kerran vaan tyydyn käyttämään valkuaiset uunijäätelön marenkiin.

Käytin jälkiruokaan siis pohjalle kiekon kakkupohjaa, jonka kostutin kevyesti vadelmamehulla. Siihen päälle kasasin muutamia vadelmia ja jäätelöpallon. Jäätelö oli kaupasta ostettua, mutta ei tässä ollakaan Come Dine With Me-ohjelmassa. Jäätelöpallon päälle taikinoin marenkihuttua ja käytin kauneuden uunissa. Hyvää!

torstai 22. syyskuuta 2011

Sushia ja makeaa munakasta


Juuri alkaneen syyslomani kunniaksi meillä oli tänään sushia, joka on perheessämme top kolmosessa aina, kun kysyn mitä laitettaisiin päivälliseksi. Koska kesä meni sattuneesta syystä eurooppalaisen keittiön parissa, ei meillä ole syöty sushia aikoihin, kerran taisi kesäkuussa olla Giron ja Tourin välissä. Olemme melko myöhäisheränneitä sushin suhteen, vasta noin 4-5 vuotta sitten kokeilimme sitä ensimmäisen kerran. Koska itseluottamus on toki kohdallaan, arvelimme heti osaavamme itsekin sushia tehdä ja kyllähän sitä jonkunlaista saa aikaan aivan ummikkonakin. Mutta vasta syötyämme muutamia kertoja hyvää sushia ravintolassa (ei tosin Japanissa), saimme vähän käsitystä siitä, mihin pitäisi pyrkiä. Riisin maustamisessa olen mennyt äärestä laitaan ja vähän matkaa takaisin. Aluksi maustoin aivan liikaa, sitten vähensin etikkaseosta radikaalisti ja nyt olen löytämässä sopivan kallistuskulman. Riisin pitää maistua, muttei liikaa kutitella kielenpieliä.

En ole niin perehtynyt japanilaiseen ruokakulttuuriin, että tietäisin mitä kaikkea sopii samalla aterialla tarjota. Kun aikaa on paljon käytettäväksi aterian valmistamiseen, teen toisinaan myös makeaa munakasrullaa. Sen voi valmistaa hyvissä ajoin, se on mukavinta syödä huoneenlämpöisenä. Ohjeen siihen olen ottanut pienestä kirjasta nimeltä Ruokasuosikit Sushi. Olen puolittanut ohjeen, mutta laitan tähän aineiden määrät kirjan mukaisesti. Pienen pannuni tilavuus on juuri sopiva puolikkaalle annokselle.
  • 6 kananmunaa
  • 1 tl sokeria
  • 2 tl miriniä
  • 1 tl soijakastiketta
  • 1/4 tl suolaa
  • 1-2 tl kasvisöljyä

Sekoita munakkaan ainekset kevyesti kulhossa, jossa on kaatonokka, älä vaahdota. Lämmitä nelikulmainen tamago-pannu (omani ostin Tokyokanista, mutta tavallinen paistinpannukin toimii) keskilämmöllä. Voitele pannu öljyllä ja kaada kolmasosa munakasseoksesta pannulle. Paista kunnes pinta on lähes hyytynyt. Kääri munakas paistinlastalla rullalle ja jätä pannun reunaan jatkamaan hyytymistä. Kaada pannun tyhjälle osalle toinen kolmannes seosta ja paista se ensimmäisen tapaan. Kun munakas on melkein hyytynyt, kääri ensimmäinen rulla paistumassa olevan sisään nyt pannun toiselle reunalle ja jätä taas sinne. Paista viimeinen kolmannes ja kääri rulla valmiiksi. Ota pannu pois liedeltä ja anna munakkaan hetken aikaa vielä hyytyä pannulla ennen kuin nostat sen leikkuulaudalle jäähtymään. Leikkaa jäähtynyt munakas ohuiksi viipaleiksi. Voit käyttää niitä riisintyynyn päällä ja sitoa paketin nori-arkin suikaleella tai syödä viipaleet sellaisinaan. Minun askarteluintoni yleensä on käytetty jo tässä vaiheessa ja asetan munakkaan vain viipaleina tarjolle. Munakkaassa tulee olla makeutta ja mitä vähemmän se ehtii paistua ruskeaksi, sen parempi. Ohuella pannulla paistaen on taiteilemista, että munakkaan saan kypsäksi, muttei ruskettumaan liikaa.


Olen vasta opettelemassa eri suupalojen nimiä, olen kutsunut makeja tuttavallisesti rullapaloiksi, nigireitä palleroiksi ja temakeja tötteröiksi. Oikeiden nimien käyttämisellä on tietysti etunsa, mutta kun lopputuloksen autenttisuudestakaan ei niin ole takeita, ei sillä nimelläkään sitten loukanne ketään, jolle asia on lähellä sydäntä. Aina voi sanoa, että näin meillä täällä Keski-Suomessa on AINA nämä pallerot ja tötteröt tehty!

Sushikokemukseni hiljalleen karttuessa olen mennyt sekä perä edellä puuhun, että palannut sieltä alas ja aloittanut uudelleen. Aluksi käytin perinteistä bambumattoa levärullan käärimiseen, sitten ostin reissulta muotteja, joilla saa hämmästyttävän nättejä makeja aikaan, mutta jotenkin fiilis on väärä, kun levä vain kääritään riisipötkön ympärille, joten käytän taas bambumattoa. Ostamani muotit olivat kyllä ihan japanilaisperäisissä kääreissä, joten oletan niitä sielläkin käytettävän. Nigirien tekemiseen käytän muottia, sillä en edelleenkään osaa puristella muutamalla liikkeellä riisiä kiinteäksi suuhun sopivaksi palleroksi. Hihnalta syödessäni olen useissa ravintoloissa seurannut silmä kovana miten riisiä käsitellään, mutta pelkkä katsominen ei kyllä tee autuaaksi. Puinen sushiprässini on edelleen yhden käyttökerran varassa, se on kaunis, mutta pitäisi nähdä jonkun asiantuntijan käyttävän sellaista, että pääsisin jyvälle.

Sushin tekemisessä on ilmeisesti joku taika, joillakin kerroilla homma sujuu näppärästi, tulosta syntyy vaivattomasti, leikkaaminen onnistuu helposti ja lautasille päätyy kauniita, maistuvia suupaloja. Toisella kertaa levä takkuilee, riisi ei ota maustuakseen tai ollakseen sopivan tahmeaa. Joskus kalan leikkaaminen onnistuu hyvin, se oikea leikkaussuunta löytyy ennen kuin kalapala on viillelty joka puolelta muodottomaksi eiku-mutinoitten saattelemana. Joskus tuloksena on ollut kasa eripäin leikeltyjä kalapaloja, muttei yhtään kaunista viipaletta. Kalankäsittelyäkin olen vakoillut ravintoloissa, mutta eihän sitä kotona aikojen päästä enää muista.


sunnuntai 18. syyskuuta 2011

Ween Maan Wiljaa


Vaikka vankasti nyrpistelen tapahtuman nimen kirjoitusasulle, pidän kyllä kovasti Jyväskylän syksyisestä Ween Maan Wiljaa-tapahtumasta . Kiireet estivät meitä heti lauantaina käymästä Paviljongin piha-alueilla ja tänä vuonna A-hallissa sisätiloihinkin levittäytyneessä tapahtumassa. Sunnuntaiaamuna mekin suuntasimme sinne heti kymmeneksi ja toivoimme, että tuotteita olisi edelleen myynnissä runsain mitoin. Upea aurinkoinen syyssää houkutteli paikalle paljon väkeä eikä myyntikojuissakaan näkynyt vielä poislähdön merkkejä. Tavanomaiset metrilakun ja pullakassien myyjätkin olivat tulleet paikalle, mutta kiinnostavampia olivat erilaisten ruokajalosteiden myyjien kojut. Alkutuotteita oli myynnissä jonkun verran, omenoita ja puolukoita useissa kojuissa, sieniä, porkkanoita ja perunoita, komeita kurpitsoja. Maissia emme löytäneet, sitä olisimme mielellämme ostaneet. Ostoskasseihimme löysivät tiensä erilaiset hunajat, hillot, leivät, fetaa öljyssä, piirakat, viinerit, valkosipuli ja kalatuotteet. Paikanpäällä olisi ollut myös helppo ruokailla, tosin melkein kaikilla oli tarjolla samaa, neulamuikkuja, perunoita ja pakastevihanneksia pannulta. Tapahtuma kestää tänään sunnuntaina kello kuuteentoista asti, joten Jyväskylästä ja liepeiltä ehtii vielä!

Mennyt viikko on ollut vähän oudolta tuntuvaa bloggauslomaa. Toukokuusta asti olin niin kiinni blogissa, päivän ruoan suunnittelussa, kuvaamisessa ja kirjoittamisessa, että nyt on ollut suorastaan tyhjä olo. Olen miettinyt kovasti millaisista asioista tahtoisin jatkossa blogata. Ruoka on tietysti päällimmäisin asia, mutta ihan jokapäiväistä ruokapäiväkirjanpitoa en halua, se sitoo liikaa. Enkä kyllä totuuden nimissä jokapäivä teekään niin kiinnostavia ruokia, että niitä viitsisin blogata ja olettaisin kenenkään viitsivän lukea. Yhden maan ruoan teemakokkaaminen oli kyllä mukavaa, se raamitti touhua sopivasti ja kuitenkin jätti valinnanvaraa. Se antoi mahdollisuuden kokeilla itselle uusia asioita ja toisaalta turvautua tuttuihinkin ruokiin, jos oli vähemmän rohkealla tuulella. Kaikki tämähän olisi aivan mahdollista tietysti muutenkin, kukaanhan ei rajoita kokkailemistani muutenkaan, mutta bloginpitämisen kannalta teema on mukava olla olemassa.

Ruoanlaiton ja pyöräilynkatsomisen lisäksi me pidämme kovasti matkailusta, jota olemme harrastaneetkin melko paljon. Muutama vuosi sitten alkoi kuitenkin omatunto hiljaksiin kolkuttaa useiden vuosittaisten lentomatkojen ja paljon autolla ajamisen vuoksi, matkalaukut olivat ihan työkseen aina joko odottamasta pakkaamista tai purkamista. Myös lasten kasvaminen ja heidän reissussarähjääntymishalunsa vähentyminen ovat vaikuttaneet siihen, että olemme  reissaanneet viime ja tänä vuonna huomattavasti harvemmin.

Silloin kun kuitenkin olemme pakanneet laukkumme ja lähteneet reissuun, on suunnitelma ollut melkoisen selvä. Lähtiessä on oltava mahdollisimman vähän tavaraa, jotta tullessa on tilaa ruokatuliaisille. Pois se minusta, että tuumisin erilaisia asukokonaisuuksia niihin sopivine kenkineen ja huiveineen, tärkeää on mahduttaa vielä yksi paketti kahvia paluumatkalla! Olemme tulleet taitaviksi pakkaamaan laukut tarkasti sallittuun painoon ja tuomaan kotiin tuotteita, joita meiltä ei joko saa ollenkaan tai ovat täällä kalliimpia. Reissuillamme kohokohtia on paikallisten ruokakauppojen valikoimien tutkiminen. Usein tulee kyllä mieleen kateus  ja harmistus, sillä monia torien ja kauppojen tuotteita ei ole tuominen kotiin asti, mutta aina voi ihailla niitä kojuissa ja tiskeissä. Ja reissun aikana voi tietysti ostaa monenlaista samantien syötäväksi, iltaiset herkkuttelut juustoilla ja hedelmillä, paikallisilla leivillä ja makeilla leivonnaisilla kuuluvat ilman muuta matkailun iloihin.
pyörälaukku jo pakattuna!

Piakkoin olemme lähdössä Italiaan, jossa kammenpyörittäjä osallistuu pyöräilytapahtumaan ja minun tehtäväni on viihtyä itsekseni sen aikaa. Toivoakseni uskaltaudun kuvaamaan paljon, arastelen vieläkin julkisilla paikoilla kuvaamista. Toinen toivomukseni on saada syötyä paljon erilaisia italialaisia herkkuja ja täsmäkuljettaa niitä paluumatkalla Suomeen. En ole vielä kuvannut aidon bloggaajan tyyliin ravintola-annoksia tai kahvikupillisia, mutta kai minäkin tohdin, kun muutkin!

sunnuntai 11. syyskuuta 2011

Maalissa!!


Nyt on ruokahaaste täytetty, niin Giro, Tour kuin Vueltakin on kokattu läpi kunkin maan teeman mukaisesti, enemmän tai vähemmän oikeaoppisesti, vähemmän varmaankin, mutta kuitenkin! Olin toukokuussa enemmän kuin epäileväinen kestävyyteni suhteen. Olin epävarma jaksanko innostua mistään näin pitkään, mutta ei tämä ole ollut vaikeaa eikä liikaa aikaa vievää. On ollut mukava paneutua tietyn maan ruokakulttuuriin useammaksi viikoksi kerrallaan ja opetella blogin pitämistä. Siinä onkin ollut monta asiaa, jota en ole aiemmin tiennyt ja varmasti on  monta asiaa, jota en vieläkään tiedä. Tiedonmuruja tulee lähinnä toisten kokeneempien kommenttiketjuissa, joissa ei ihan aina niin ystävällisesti neuvota uudempia yrittäjiä. Mistä näitä tietäisi, ennen kuin tietää? Mieluusti otan kyllä ystävällisiä neuvoja vastaan. Vuosia bloganneet ovat varmaan itse olleet mukana muokkaamassa sääntöjä ja normeja, muttei niitä missään luetella eikä neuvota, kukin rämpii vuorollaan ja punastelee mokauksiaan. 

Vueltan viimeinen etappi ajetettiin  Madridiin päättyen, viimeiset kierrokset aivan kaupungin keskustassa. Kilpailun päättymisen ja ruokahaasteemme onnistumisen kunniaksi avasimme pullon espanjalaista kuivaa kuohuviiniä, cavaa. Sitä nautimme aamuisesta herkkuaamiaisesta jääneen kaakaon kanssa, se oli jälkiruokakulhoissa hyytynyt jääkaapissa vanukkaaksi, kermavaahdolla ja vadelmilla jalostettuna se käy jälkiruoasta, vaikkei siinä Espanjaa ehkä olekaan. Onnittelemme lämpimästi Vueltan ykköstä Juan Jose Coboa ja etapin voittanutta Peter Sagania ja taputamme itseämme hyväksyvästi olkapäälle, hyvä ME!!

lauantai 10. syyskuuta 2011

Vihreitä papuja kalan lisäkkeeksi

Meillä oli tänään päivälliseksi loimulohta ja sen seuraksi askaroin vihreitä papuja. Kerrankin kaupassa oli saatavilla kotimaisia papuja, joita ostin pari kourallista. Leikkasin pavuista päät siisteiksi ja höyrytin niitä muutaman minuutin. Siirsin ne sitten kylmään veteen jääpalojen kanssa uimasille, näin kypsyminen loppuu ja kaunis vihreä väri säilyy. Kun muut aterian osat alkoivat olla valmiit, suikaloin kaksi pientä salottisipulia ja yhden valkosipulinkynnen ja haudutin niitä hetken pannulla. Kun ne alkoivat olla pehmeitä, siirsin ne lautaselle odottamaan. Kuumensin pannun melko kuumaksi, lisäsin oliiviöljyä ja lusikallisen kuminansiemeniä. Ne hyppelivät terhakasti pannulla ja kesyyntyivät sitten alle minuutissa, silloin lisäsin pavut kuumalle pannulle ja paistoin niitä hetkisen, pari minuuttia koko ajan pannua liikutellen. Lopuksi palautin sipulit pannulle ja kuumensin ne uudelleen. Lisäke oli oikein mukava kaveri kalalle, pavuissa sopiva purutuntuma ja kaunis kirkkaanvihreä väri, kumina maistui sopivasti. Teinit ilahtuivat pavuista, sillä ne eivät olleetkaan sellaisia kuin kouluruoassa, lötköjä, armeijanvihreitä ja tunkkaisia.

Vueltan toiseksi viimeinen etappi sukeutui kirimiesten kamppailuksi, voittajaksi selviytyi Daniele Bennati Leopard-Trek-tallista. Kokonaiskilpailun johdossa jatkaa Juan Jose Cobo. Tämän vuotinen kilpailu on ollut kiinnostavampi, kuin  vuosiin, vaikeita reittejä,  kuumia päiviä. Huomenna viimeinen etappi päättyy Madridiin ja meidän keittiössämme ruokahaasteemme tulee päätökseen sekin.

perjantai 9. syyskuuta 2011

Alkupalana kampasimpukoita

Minun oli tarkoitus tehdä alkuruoaksi kampasimpukoita fenkolin kera Spanish Kitchen-kirjani ohjeen mukaisesti, mutta työmatkan varrella sijaitseva ruokakauppa ei täyttänyt odotuksiani eikä fenkolia ollut myytävänä. Niinpä kehittelin sipulisen pedin simpukoille. Silppusin pari pientä salottisipulia ja haudutin niitä avokadoöljyn ja voin seoksessa, maustoin hieman sokerilla, sherryviinietikalla ja sitruunamehulla, tulos oli mukavan makea ja aavistuksen rapea lähes hillokkeenomainen simpukanalusta. Marinoin hetken kampasimpukoita oliiviöljyn ja sitruunamehun kanssa, mukana oli myös ripaus suolaa ja pippuria. Paistoin simpukat voissa, pari kolme minuuttia puoleltaan. Asettelin aikoinaan Utah Beachilta kerättyjen simpukankuorten päälle lusikallisen sipulihilloketta ja siihen simpukan, päälle liraus öljyä, ripaus pippuria ja pieni tiristys sitruunaa. Maistui hyvältä ja raikkaalta. 

Vueltan kolmanneksi viimeinen etappi oli huippujännittävä. Se ajettiin pitkän tauon jälkeen Baskimaalla ja päättyi Bilbaoon. Voittajaksi polki Euskatelin Igor Anton, jonka puolesta jännitimme tallenteelta niin, että rystyset ovat valkoisia vieläkin. Kilpailun johdossa on  ennen kahta viimeistä eteppia Juan Jose Cobo Geox-TMC-tallista. SKY-tallin Christopher Froome on toisena. 

torstai 8. syyskuuta 2011

Tortilla de Patatas - sadas postauksemme!

Vuelta on loppusuoralla, maaliin ei taida olla tuhattakaan kilometriä (!) ja samoin finaaliin kääntyy espanjalais-aiheinen kokkailukin keittiössämme. Tässä viime rutistuksessa flunssa on vienyt mehuja, mutta viikonlopun lähetessä kokoamme voimamme ja sinnittelemme maaliin saakka!

Jääkaappiin kurkistaessani huomasin, että samoja aineita, kuin Italia- ja Ranska-viikoilta, oli nytkin kinostumassa kaappiin, eli juustoja ja makkaroita/kinkkuja. Mutta ainahan sellaisille on tilausta, joten ei hätää. Chorizo unohtui paellasta, joten tänään sitä tulisi ruokaan lukisipa reseptissä mitä vain! Eikä paljon tarvinnut edes joustaa, sillä jo useamman päivän oli aikeeni ollut tehdä espanjalaista tortillaa, eli perunamunakasta. Yksinkertaisimmillaan siihen tulee perunaa, sipulia ja kananmunia, mutta chorizo saisi nyt luvan uida mukaan. Poimin summittaisen ohjeen eri blogien anneista, sillä kirjojeni ohjeet oli mitoitettu koko suvulle enkä ollut pienennystuulella. 

Aloitin keittämällä talouden kaikki perunat. Se ei vielä ollut moinenkaan voimainponnistus, perunoita oli noin 10 kpl, pieniä multaisia pirulaisia, joitten lajike ei enää muistunut mieleen. Päätin, että ne ovat aivan parhaita tähän ruokaan. Vastikään maasta kuokittuina ne eivät kuorimista kaipaa, senkin päätin. Höyrytin perunoita kunnes ne olivat lähes kypsiä ja otin ne sitten lautaselle vähän jäähtymään. Koska kaipasin hieman apua nostalgisoimiseen (kuuntelin levyltä eilisessä konsertissa esitettyä kappaletta ja se vaati ehdottomasti eläytymistä), kuorin pari sipulia ja kyllähän niitä silputessa silmäkulma kostui. Silpuksi meni pari pientä valkosipulinkynttäkin ja kymmenen sentin pätkä chorizoa päätyi sieväksi jonoksi siistejä kiekkoja kyseistä herkkua. Mittelin pannujani ja päädyin pienehköön pinnoitettuun pannuun ja sommittelin mielessäni perunaviipaleita sille ja arvioin haukankatseellani (jo kyynelistä kuivatulla), että kananmunia tarvitaan viisi kappaletta. Sepä olikin 80 % talouden varannoista, milläpä muistaisi huomenna ostaa lisää?

Paistoin oliiviöljyssä sipuleita ja chorizoa. Kun perunat eivät olleet enää tuskallisen kuumia, viipaloin ne epätarkan huolettomiksi viipaleiksi ja paistelin niitä sipuleiden ja makkaran kanssa kotvasen aikaa. Sitten oli munien vuoro. Rikoin ne oikeaoppisesti kupin kautta (vain ja ainoastaan sen vuoksi, ettei särkymävaraa ollut), vatkasin kevyesti ja kumosin paistokseni päälle. Siirtelin varovaisesti perunapaloja, jotta munaseos valuisi kaikkialle. Nyt kaasua pienemmälle, kansi päälle ja annoin paistoksen kypsyä kymmenisen minuuttia. Seuraavana oli pelottava käännösoperaatio. Valitsin lautasen, joka oli pikkuisen pannun halkaisijaa isompi, kiepautin pannun tutisevin käsin ylösalaisin lautasella avittaen ja sain kuin sainkin munakkaan ehjänä lautaselle, josta liu´utin se varovasti takaisin pannulle kypsymään toiseltakin puolelta valmiiksi. Toinen puoli kypsyi pienimmällä kaasuliekillä muutamia minuutteja ja jätin munakkaan vähän jälkikypsymään pannulle. Tämä maistuu niin lämpimänä kuin kylmänäkin, voisipa sinne lisätä muutakin kaapeissa lymyävää. Hieman tummemmaksi paistamalla olisi lopputulos ollut herkullisemman näköinen, eikä pieni lisäripaus suolaakaan olisi tehnyt pahaa, sitä onneksi saa purkista lisättyä.



keskiviikko 7. syyskuuta 2011

Espanjalainen paahtovanukas - Creme Caramel

Vueltassa on viimeinen kolmannes jo hyvällä mallilla, eilisen etapin lopussa liikenneympyrä aiheutti sekaannusta, ei ehkä parhainta ratasuunnittelua. Mutta tänään on jälleen vuorossa mäkietappi, jonka maalikin on ylämäessä. 

Sen verran jäi kaihertamaan mieltä se Creme Catalana-ikuisuusprojekti, että piti kokeilla nyt vähän toisenlaista uunissa paistettavaa vanukasta. Ohjeen otin MAKU.fi-sivuilta ja se meni näin
  • 2 kananmunaa
  • 2 keltuaista
  • 2 tl appelsiininkuorta raastettuna
  • 2 dl sokeria
  • vaniljasokeria (laitoin yhden vaniljatangon siemenet)
  • 1,5 dl maitoa
Kuumenna uuni 175 asteeseen. Sekoita kulhossa keltuaiset, kananmunat, maito, appelsiininkuoriraaste, 1,5 rkl sokeria ja vaniljasokeri (vaniljan siemenet). Kaada loput sokerista kuumalle pannulle ja anna sen sulaa ja paahtua. Kun se on kauniin väristä tulikuumaa lientä, kaada sitä tasaisesti neljän annosvuoan pohjalle ja annostele vanukasseos vuokiin. Aseta vuokat uunipannulle ja kaada pannun pohjalle kiehuvaa vettä niin, että sitä yltää ainakin sentin korkeudelle vuokien alareunasta. Kuuma vesi kypsentää vanukkaat lempeästi ja tasaisesti. Paista noin 45 minuuttia, kokeile tikulla. Kypsä vanukas ei tartu tikkuun. (meidän uunimme paistoi vanukkaat kypsiksi 35 minuutissa) Anna vanukkaiden hetken jäähtyä vuokissa. Pyöräytä terävällä veitsellä vuokan reunoista ja kumoa vanukkaat lautasille, hetken kuluttua sula sokeri valuu lautaselle ja sitä mukaa vanukaskin. Tarjoa jäähtyneinä. Käyttämäni sokeri oli muuten ruokosokeria, en tiedä kuinka äkkiä valkoinen sokeri paahtuu, käyttämäni oli samantien kauniin ruskeaa, kun suli pannulle.

tiistai 6. syyskuuta 2011

Ensaimadas!

Poikani opettaja vuosia sitten sanoi kuolemattoman viisauden, jolla pötkii elontiellä pitkälle: Maito ja pulla on hyvää! Se on totta. Nyt oli ohjelmassa espanjalaisen pullan leipominen. Olen ostanut kaupasta ensaimada(s)-nimisiä pullia tai leivonnaisiksiko niitä pitäisi kutsua. Ilmavia, pehmeitä, tomusokerilla kaunistettuja kiemuralle pyöritettyjä. Ohjeen näihin otin täältä, Delicious Days-sivuilta. Ihailin keväällä saman lähteen gnocchi-kuvia.

Ohjeessa lueteltua laardia ei ole ilmeisestikään saatavilla meikäkäisistä kaupoista, mutta lähteeni kommenttiketjussa kerrottiin voin passaavan hyvin. Ostin Oulun Stokkalta italialaista valkoista suolatonta voita ja arvelin sen sopivan tähän tarkoitukseen. Ankanrasva on suolattua, joten sitä en tohtinut kokeilla.
  • 500 g vehnäjauhoa
  • 75 g sokeria
  • 40 g hiivaa
  • 0,5 tl suolaa
  • 2-2,5 dl maitoa
  • 2 kananmunaa
  • 2 rkl oliiviöljyä
  • 150 laardia (tai pehmeää voita)
  • tomusokeria koristeluun
Kaada jauhot, sokeri ja suola suureen kulhoon (yleiskoneen kulhoon, jos aiot vaivata taikinan koneella) ja sekoittele hyvin. Tee seokseen kuoppa ja murustele siihen tuore hiiva. Kaada kädenlämpöistä maitoa kuoppaan sen verran, että hiiva peittyy, sekoita lusikalla muutama kierros. Jätä seos leivinliinan alle ainakin vartiksi, niin että hiiva alkaa kuplia. Lisää sitten loput maidosta, kananmunat ja oliiviöljy ja vaivaa taikina kiinteäksi. Minulla, kuten ohjeen antajallakin, taikina jäi melko tarttuvaksi, lisäsin jauhoja noin puoli desiä ja sain käteni suht hyvin irti taikinasta. Taas taikina peitellään ja jätetään lämpimään paikkaan nousemaan ainakin puoleksi tunniksi, mutta mielellään niin pitkäksi aikaa, että taikina on noussut kaksinkertaiseksi.

Kun et jaksa enää odottaa (minulla odotusintoa oli noin tunti ja taikina oli kaksinkertainen alkukokoon nähden), lytistä taikina nyrkilläsi ja kumoa se hyvin jauhotetulle leivinalustalle. (tässä huomasin, mikä ohjeessa ja kommenttiketjussa oli vähän tuntunut oudolta, moni ihmetteli kovin hiivalla kohottamisen saloja, hiivan hankkimista ylipäätään ja leipomista käsiteltiin paljon, meille suomalaisillehan pullataikina on melko jokapäiväinen juttu) Työstä taikinaa, kunnes se on kimmoisa pallo, pyöritä se tangoksi ja leikkaa kymmeneen osaan, jotka kaikki pyöritä pieniksi palloiksi. Jätä ne kevyesti jauhotettuina ja leivinliinalla peitettyinä kohoamaan taas ainakin puoleksi tunniksi.

Noin kolmen vartin päästä pullaset ovat nousseet huomattavasti, ovat ilmavan kevyitä ja helposti käsiteltäviä. Jauhota taas leivinalustaa ja kauli pallosista pyöreitä niin ohuita lettusia, kuin onnistut saamaan ilman, että ne tarttuvat alustaan. Levitä lettuselle pehmeää voita (tai laardia, jos sitä olet onnistunut hankkimaan) ja kääri lettu rullalle. Kun kaikki ovat valmiit, nosta rullat leivinpaperilla vuoratulle pellille (ohjeesta tuli 10 kpl, 5 kpl/pelti) ja käännä ne löyhälle kiepille, ne kohoavat vielä lisää. Sivele loppu voi kiemuroiden pintaan ja kohota taas, vaikka yön ylitse. Lähteeni mukaan muutama tuntikin riittää ja itse paistoin pullat kahden tunnin kohotuksen jälkeen 200 asteessa noin 15 minuuttia, viimeiset viisi minuuttia leivinpaperiarkilla peitettynä.

Sirottele runsaasti tomusokeria hieman jäähtyneiden pullien päälle ja nauti hyvän kahvin, teen tai kaakaon kanssa, eikä se kylmä maitokaan huono vaihtoehto ole. Haukatessa saat näkyviin pullan ilmavat kerrokset.



Vueltan 16. etappi Villa Romana La Olmedasta Haroon on parhaillaan menossa, mutta lähetys alkaa vasta myöhemmin. Kyseessä on tasamaan etappi, ellei tämäkin ole hämmästyttävän  mäkistä tasamaata, kuten kilpailun alun muutamat "tasamaat". Illempana pääsemme katsomaan kuinka tänään kilpailu edistyy ja viimeinen kolmannes lähtee käyntiin.

sunnuntai 4. syyskuuta 2011

Paellaa ja seinäjyrkkää mäkeä


Aurinkoinen sää tuli tilattuna, tänään oli aikomus valmistaa ensimmäistä kertaa paellaa. Luin siitä kirjoista ja netistä sieltä täältä vinkkien toivossa ja keräilin tarpeita pakastimeen ja jääkaappiin, riisin ostin jo heinäkuussa Oulusta blogipiknik-reissulta. Tämän otin siis käänteiskevyesti, odotuksia oli kerätty keskikokoisen matalapaineen verran. Niinpä ainekset kolossaaliseen katastrofiinkin olivat olemassa. Mutta aamusta siis hyvin toiveikkaana niistin nenääni (flunssa on taittumassa) ja tuumailin, miten tässä nyt edetään. 

Oikeaa paellapannua meillä ei ollut, mikä on  sinänsä ihme, yleensä minulla on värmeet uusiin kokkauskokeiluihin vuosia ennen kuin uskaltaudun niitä oikeasti ottamaan käyttöön. Muurikkapannu meillä on ollut kauan, mutta erittäin vähällä käytöllä, etenkin kaasugrillin hankkimisen jälkeen. Avotulella kokkailu on jäänyt pahasti alakynteen. Nyt varaston uumenista kaivettiin esille pohjoisen sukulaismiehen sommittelema tulipesä, vanha päältätäytettävän pesukoneen rumpu, josta toinen sivuseinä on rälläköity irti. Tämä soma uuni sitten vaan heitetään palamattomalle alustalle kyljelleen, siinä on nätit puunlisäysluukutkin. Avonaiselle puolelle muurikka päälle ja siinä sitten vain kokkailemaan... Edellisestä kerrasta taisi olla rapiat 15 vuotta, mutta kohtuullisella varmuudella arvelin, että tänäänkin saadaan syömäkelpoista apetta lautasille. 

Näiden Espanja-viikkojen aikana olen ollut kohtuullisen kiitollinen siitä, ettei kyseisen maan ruoan laittamisessa olla niin nokonuukia. Aina voi sanoa, että nooh, kukin tekee tämän kuitenkin niinkuin itse parhaaksi katsoo ja kunhan ripauttaa vähän sahramia tai pimentonia päälle, niin kyllä se siitä. Me emme ole matkustaneet Manner-Espanjassa koskaan, Kanarian reissustakin on niin kauan, että rikos lienee jo vanhentunut (söimme turistiruokaa mistään paikallisesta kiinnostumatta). Niinpä en voi palata makumuistoissani Barcelonaan tai edes Fuengirolaan. Kotimaiset ketjuravintoloiden Espanja-viritykset eivät ole myöskään saaneet minua vakuuttuneeksi, että olisin saanut  syödäkseni hyvää paellaa. Jokseenkin ummikkona tässä on kahlattu. Ei kaikkia, jos yhtäkään, kokkailuistani voi sanoa vaativiksi tai hienostuneiksi espanjalaisen ruoan riemuvoitoiksi. Näin viimeisen viikon kynnyksellä tämä paella-missio oli siis suurinta ja vaativinta, mihin ryhdyin ja työvuorolistaa vilkaisemalla oli helppo päätellä, että ilmeisesti sellaiseksi jäisikin.

Eri puolilla Espanjaa on ilmeisen omat traditionsa paellan valmistamiseen, minä ajattelin lähestyä tätä valencialaiseen tapaan, eli sitä laitetaan mitä satutaan käsiinsä saamaan. Rick Steinin Espanja-sarjassa brittikokki kuljeskeli valencialaisilla riisipelloilla ja kertoili paellan saaneen alkunsa niillä seuduin. Peltotyöläiset laittoivat pannulle mitä oli saatavilla, kania, etanoita, märistä riisipelloista kaivettuja pieniä rapuja, vihanneksia kauden mukaan ja sitä riisiä tietysti. Tästä voi siis päätellä, että keski-suomalainen ruokaperinne on läheistä sukua valencialaiselle, vai kuinka suoriksi mutkia voikaan vetää?  Barcelonan tienoilla paellaan laitetaan chorizoa ja äyriäisiä. Koska en ole vastuussa kokkailujeni autenttisuudesta oikeastaan kenellekään, tunsin suorastaan vapauden tuulahduksen aineksia kootessani.

Hankinnoistani ensimmäinen oli siis riisi, valintani tein yhdellä parhaista tavoista, kauniin pakkauksen mukaan. Espanjantaitoni ollessa vähintäänkin puutteelliset ja perustuvan lähinnä arvaukseen, tulkkasin riisin olevan murcialaista alkuperää, Virgen de la Esperanza-kooperatiivin tuotetta. Riisin lajikekin tuli selväksi, pussiin oli painettu sisällön olevan sataprosenttista calasparra-riisiä. Tähän mennessä siis kaikki hyvin. Mietin jo mitä kivaa säilytän tuossa hauskassa pussissa sen tyhjennettyä. Se on liian pieni käsilaukuksi. Eräs intialainen viiden kilon riisipussi vetoketjuineen ja kantokahvoineen on pitkään ollut jo osa aikuisen naisen eleganssiani. Minulla ei ole silmälasejakaan, joten niillekään en tarvitse koteloa. No, katsotaan sitten, kun riisi on syöty. En muuten aikonut tehdä pienintä missään mainittua annosta paellaa, en törmännyt alle puolen riisikilon ohjeisiin. Taannoisen kuskuskokeiluni ansiosta muistin, että ruokaa tulee ihan julmetusti, jos mitään kuivaa ainesta lapetaan puoli kiloa ja aletaan turvotusoperaatioon. Ihan niin kauan en arvellut meidän neljän haluavan paellaa syödä, joten lähdin liikkeelle neljänneskilon satsista.

Sahramia olen ostanut Eiringiltä tai DeliDelistä , mutta jos varastoni sahramihipuista on päässyt ehtymään, myös markettien maustehyllyjen puolen gramman sahramijauheet ovat kelpuuttuneet keittiööni. 

Chorizoa hankin niinkin eksoottisesta paikasta, kuin Lidlistä. Aiemmassa chorizokokkailussamme meni kaikki Tampereen kauppahallista ostamamme. Rainbow, tuo tunnettu gourmet-tuottaja tarjosi virallista valuuttaamme vastaan käyttöömme muutaman tiikeriravun pyrstön jäisessä muodossa ja Prisman kalatiski luovutti kuusi sinisimpukkaa haltuuni 1,29 euron sijoituksella. Nyt meillä olisi ollut lähes espanjalaista (siis ranskalaista) luomukanaakin pakastimessa, mutta hetkellisesti heikentyneeseen terveydentilaani vedoten ostin kaksi broilerin rintafilettä ja päätin pyytää perhettä kuvittelemaan luut ja nahkat. Kanalientä kaivettiin täpötäyden pakastimen uumenista sulamaan. Tikkakoskelaiset herneet tulisivat edustamaan lähi- ja luomuosuutta ruoassa ja punainen paprika täydentäisi ruoan Espanjan lipun väreihin.

Päivän kääntyessä illan puolelle aloitimme kokkaustoimenpiteet, kuorin tiikeriravut ja poistin niistä suolen. Nyhdin simpukoista parrat ja pesin pinnat puhtaiksi. Silppusin sipulin ja valkosipulin, viipaloin paprikan, samoin kanafileet. Sytytimme pesukoneen palamaan (lue: tulipesään viritettiin maltillinen nuotio). Ratkoin riisipussin auki ja sulatin kanaliemen ja herneet. Kannoimme värmeet  nuotiopaikan läheisyyteen, samoin erilaisia paistinlastoja, kuumuutta kestäviä hanskoja ja öljyjä.

Kun arvelimme tulen olevan sopivan mieto, nostimme muurikan tulelle. Lorotin runsaasti oliiviöljyä pannulle ja laitoin sinne sipulit ja valkosipulit paistumaan. Nehän ottivat ja kärähtivät saman tien. Muurikka piti nostaa sivuun ja kaapia puhtaaksi, pilkkoa uusi sipuli ja valkosipuli ja aloittaa alusta. Pöyhimme hiillosta ja kun se näytti miedommalta (mistä senkin muka tietäisi?) aloitimme alusta ja nyt onnistui paremmin. Paistoin sipulia ja valkosipulia muurikalla, hetken kuluttua lisäsin kanapalat pannulle. Kun kanapalat olivat viittä vaille kypsät, nostin ne sivuun. Lisäsin paprikan pannulle ja lisäsin öljyä hieman, noin puoli desiä. Ripottelin noin 250 g riisiä pannulle ja kuullotin niitä muutamia minuutteja. Kun riisit alkoivat olla läpikuultavia, lisäsin kauhallisen kerrallaan kanalientä, johon olin sekoittanut sahramia. Liemi alkoi samantien imeytyä riisiin ja kiehua mukavasti. Lisäilin lientä pikkuhiljaa ja varovasti tökin riisiä huolestuneesti, eihän minulla ollut aavistustakaan kuinka tässä kävisi.

Riisin kypsyminen otti noin 30 minuuttia, lientä meni kaikkiaan reilu litra ja vähän vettä päälle. Kun riisi alkoi olla melkein kypsää, palautin kanapalat ja lisäsin tiikeriravut ja sinisimpukat pannulle, pukkailin niitä riisin sekaan ja muutamassa minuutissa ravut alkoivat saada kaunista väriä ja simpukatkin aukesivat, sikäli kuin olivat aikeissakaan aueta (kuudesta simpukasta viisi viitsi raottua). Suolaa ja pippuria, sitruunalohkoja ja ruoka oli valmista. Paella onnistui todella hyvin, pohjaan alkoi muodostua lastalla raaputettavaa rapeutta, riisi maistui mahtavasti sahramilta. Simpukoihin ei tullut oikein mitään makua, mutta kyllä ne hotkaisi. Neljän hengen annokseksi neljännesriisikilon satsi riitti juuri ja juuri, teineilläkin oli iso nälkä tänään. Vasta kun viimeisetkin riisinjyvät oli poimittu suihin muistimme, että chorizo unohtui kokonaan! Mutta emme oikeastaan jääneet sitä kaipaamaan. Pitää käyttää Lidlin herkku jonnekin toisaalle.

Vueltassa oli tänään jälleen vuorossa karmea mäkietappi, jossa voimia kysyttiin. Viimeiset kilometrit olivat niin jyrkkiä, ettei niille ollut huoltoautoilla asiaa, moottoripyörillekin teki tiukkaa päästä mäkeä ylös. Juan Jose Cobo Geox-tallista taisteli itsensä ensimmäisenä maaliin ja vei kokonaiskilpailun johtopaikan Bradley Wigginsiltä toisen lepopäivän alla.

lauantai 3. syyskuuta 2011

Calabacines con Tomillo

Syysflunssa tuli kutsumatta vieraisille ja vei sekä ruokahalun, että voimat. Eikä oikein pyöräilykään meinaa kiinnostaa. Työpaikan illanvietto vaatii kyllä ainakin hetkellistä osallistumista, joten keittiössä puuhailun sijaan juon kuumaa teetä ja suunnittelen kumisaappaisiin sopivaa asukokonaisuutta ulkoilupainotteiseen iltapäivään.

Samana päivänä, jolloin maistelimme keitetty-paahdettu-paistettua fenkolia, käytimme pois myös jääkaapissa armoa anovan kesäkurpitsan. Kesäkurpitsaa on nyt tarjolla runsain mitoin, vaikkei tosin meidän kasvihuoneestamme. Onneksi kaupat on keksitty. Tämäkin lisäke ja tapas löytyi luottokirjastani TAPAS! Kahden hengen annokseen tarvitaan
  • keskikokoinen kesäkurpitsa parin sentin siivuiksi leikattuna
  • suolaa ja pippuria
  • tuoretta timjamia
  • oliiviöljyä
  • nokare voita
Kesäkurpitsaviipaleita esikeitetään muutama minuutti suolatussa vedessä, vain sen verran, että ne hieman pehmenevät. Viipaleet valutetaan ja oliiviöljyä kuumennetaan pannulla. Muutama ripaus mustapippuria lisätään öljyyn ja kurpitsaviipaleita paistetaan öljyssä muutamia minuutteja, kunnes ne saavat kauniin paistopinnan. Tuoretta timjamia lisätään joukkoon ja nokare voita, joka saa sulaa ja antaa makuaan kurpitsaan. Suolaa lisätään oman maun mukaan. Nämä kiekot maistuivat sellaisenaan, koska kokkailin niitä aamulla iltaisen aikapulan vuoksi, mutta arvelen niidenkin sopivan mainiosti tapas-pöytään ja grilliruoan lisäkkeeksi. Ja kuulema kylmänäkin viimeiset palaset olivat mainioita.

perjantai 2. syyskuuta 2011

Empanadillas de Queso y Espinacas - pinaatti-juustonyytit

Tänään Vueltan 13. etapin voittoon kiri HTC-tallin sveitsiläinen Michael Albasini. Bradley Wiggins johtaa edelleen kokonaiskilpailua. Hyvityssekuntien turvin italialainen Liquigasin Vincenzo Nibali, viimevuotinen voittaja, nousi toiselle tilalle. Seuraavat etapit ovat rankkoja mäkisiä reittejä. 

Keittiöpuuhiin ei ole ollut tänään paljon aikaa. Nämä nopeat pinaatti-juustotäytteiset nyytit sopivat mainiosti salaatin kanssa kevyeksi ateriaksi. Tuoretta pinaattia käytetään kuumalla pannulla, jolle on lorautettu oliiviöljyä. Kun pinaatti alkaa kutistua, se nostellaan kulhoon, jossa on arkki talouspaperia pohjalla, paperi imee pinaatista kosteutta ja kitkeryyttä, jos siinä sellaista on. Kun pinaatti on jäähtynyt ja vähän kuivahtanut, siihen sekoitetaan tuorejuustoa ja manchego-juustoraastetta, sekä maustetaan suolahipulla ja pippurilla. Uuni kuumennetaan 200 asteeseen. Suorakaiteen muotoiset lehtitaikinalevyt leikataan kahteen neliön muotoiseen palaan. Palan keskelle nostetaan pikkulusikallinen täytettä, kulmat kerätään yhteen ja rutistetaan nyytiksi. Nyytin kärki voidellaan kananmunalla. Nyyttejä paistetaan 200 asteessa noin 15 minuuttia.


torstai 1. syyskuuta 2011

Hinor del Parador

Fenkoli on melko vieras raaka-aine minulle, mutta TAPAS!-kirjani vakuutti, että tätä kannattaa kokeilla. Ja kannattikin. Kahdelle tarvitaan
  • iso fenkoli
  • oliiviöljyä
  • valkosipulinkynsi
  • suolaa ja pippuria
  • puolen limetin mehu
  • kourallinen Manchego-raastetta
Uuni lämmitetään 200 asteeseen. Fenkolista otetaan mahdolliset nahistuneet kerrokset pois ja priimat osat leikataan pitkittäin lohkoiksi, joita keitetään sen aikaa, että ne hieman pehmenevät.  Uunivuokaan kaadetaan muutama ruokalusikallinen oliiviöljyä ja esikeitetyt fenkolilohkot nostellaan vuokaan. Fenkoleita paahdetaan uunissa, välillä niitä käännellen noin 35-45 minuuttia. Varo niiden palamista. Kuumenna paistinpannulla oliiviöljyä ja pyöräytä sekaan muutama kierros pippurimyllystä ja valkosipulinkynsi murskattuna. Paista fenkoleita vielä muutama minuutti, sekoita niihin limettimehu ja juustoraaste. Fenkolin omintakeinen tuoksu lieveni kypsennyksessä ja juusto toi siihen sopivaa syvyyttä. Arvelisin tämä sopivan niin tapas-pöytään kuin vaikka grillatun lihan kaveriksi.
    kuvauksellisuus 5, maku10
    Pyöräilyssä jäimme eilen tallennusvaikeuksien vuoksi ilman päivittäistä katseluannosta. Mutta tänään on toivonmukaan parempi onni. Vueltan ihan pikkuisen sekavilta sivuilta tulkkaan, että kisaa johtaa eilisen jälkeen Bradley Wiggins. Tänään samalla tulkkaustaidollani selvitettyäni totean kyseessä olevan etapin, joka päättyy tasamaalle, mutta voin olla väärässäkin! Iltasella se selviää.