sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Järjen riemuvoitto – saunamunat


Välillä sitä voi tehdä jotain vähemmän järkevääkin. Juhannuspäivänä tein saunamunia. Näin joskus monta vuotta sitten jossain ulkomaisessa blogissa tehtävän sauna eggs, joita ei kuitenkaan mitenkään valmistettu saunassa, ei suinkaan. Kananmunia liotettiin ensin suolavedessä ja sitten ne laitettiin riisinkeittimeen, mutta minulle jäi mielenpieleen ajatus siitä, että miksei kananmunia voisi kypsentää oikeasti saunassa, kuten kiusmakkaroitakin. 

Ajatus unohtui sitten pitkäksi aikaa, kunnes juhannuspäivänä ajattelimme (myöskin pitkästä aikaa) paistaa makkarat kiukaalla. Tai emme oikeasti kiukaalla, vaan sellaisella tarjottimella, joka roikkuu ketjussa kiukaan päällä. Kun Antti sytytti tulen kiukaan pesään, muistin ne taannoiset saunamunat (anteeksi hieman härski nimi, mutta yleensähän se on sanojan mielessä se härskiys). Otin palan foliota ja tein siitä pienen vadin rypistelemällä reunoja ylöspäin ja asetin vatiin neljä kananmunaa. Minua hieman hirvitti ajatus siitä, että kananmunat poksahtelisivat kiukaan yllä, se ei ollut hyvä ajatus. Nostin foliokourun kiukaan päälle makkaratarjottimelle (on sillä varmaan joku oikea nimikin, kertokaa ihmeessä) ja annoin niiden olla siellä niin kauan, että sauna oli kuuma. Lämmitimme saunaa oikein maltillisella puumäärällä pitkään, sillä tarkoitus oli myös saada hieman lämpöä taloon. Näin viileänä kesäkuuna se on iloksi, kun sähkölämmitys on tarkoituksella pois päältä. 


Myös makkarat sitten lämpenivät saunassa ja kananmunat olivat kaikkiaan noin 90 minuuttia saunan lämmössä ennen kuin söimme erittäin epävirallisen juhannuspäivällisen, eilisiä salaatinjämiä, kaupan perunasalaattia ja niitä eksperimentaalisia saunamunia. 

Vähän minua jännitti kopauttaa kananmuna rikki. Mutta sehän oli ihan täydellisen kypsä, keltuainen sopivan hyytynyt ja valkuainen myös. Mitään järkeähän ei ole valmistaa kananmunia saunassa, mutta kun sen voi tehdä, niin tulipa tehtyä. Ehkä mökkiolosuhteissa voisin ajatella, että siinä olisi pieni järjenhiven. Olisiko? Mitä mieltä olette?

Vielä ehtii osallistua Tour de France-aiheiseen arvontaamme täällä!

tryffelisuolalla tuunattu täyskova saunamuna

lauantai 24. kesäkuuta 2017

Hirveitä mäkiä – pohjoisempaa Portugalia

Mitä täällä tapahtuu?
Rauhallisen rantaviikonlopun jälkeen jatkoimme matkaa suuntana sisämaa ja Douron viinialueet. Meillä oli tosiaan käynyt pieni päivämääräfiba majoituksia varatessamme. Onneksi niin päin, että meillä oli yksi yö liikaa. Ei sentään tarvinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Emme saaneet lisättyä kolmatta yötä Porton majoitukseemme, joten päätimme piipahtaa Guimarãesissa, jossa Antti kävi viime vuonnakin.

Ensin kuitenkin ajoimme katsomaan samantapaista paikkaa kuin Bom Jesus do Monte. Lamego oli kaupungin nimi ja ymmärtääkseni mäen huipulla oleva kirkko oli sitten tämä. Sielläkin näimme caminomerkkejä, muttemme yhtään peregrinoa. 
Seuraavaksi ajoimme viinialueelle, Douro-joen laaksoon. Matkalla jo katselimme kumpuilevaa, melkein vuoristoista, karua maisemaa ja huomasimme, että maasto- ja metsäpaloja on ollut varmaankin viime tai edellisenä vuonna. Nythän niitä on taas ollut Portugalissa paljon, eikä niiden kanssa ole leikkimistä. Kun olimme saapumassa jokilaaksoon, huomasimme ensimmäiset siivouspartiot tien varrella, ihmettelimme miten nyt noin sotkuista väkeä on ollut liikkeellä, kun kymmenillä siivoajilla oli suuret jätesäkit jotain jätettä ja lisää noukkivat koko ajan. Hieman etäämmällä näimme syyn. Muovisia vesipulloja kuljettaneen kuorma-auton on täytynyt kylvää lastiaan pitkälle matkalle, sillä täysiä vesipulloja oli yhtenäisenä ketjuna tien molemmin puolin ojissa monen kilometrin matkalla. Aikamoinen siivousurakka, jota oli ihmettelemässä ja kuvaamassa viranomaisiakin.



Portviinin valmistamiseen käytettäviä rypäleitä kasvatetaan Douro-joen varrella jyrkillä rinteillä melkoisen laajalla alueella. Oli suorastaan leuka loksahtaa alueen koosta. Moselilla olemme nähneet samantapaisia viljelmiä, mutta Douro-joen rinteet olivat paljon tiuhemmin ja laajemmin viljelykäytössä. Näimme monen tutun viinitalon kylttejä rinteillä, rypäleet olivat vielä aika alkutekijöissään. 
Myöhemmin viinitaloissa vieraillessamme saimme kuulla, miten alue on otollinen portviinin valmistamiseen. Sen kerrottiin olevan kesäisin kuumaa kuin pätsi ja talvisin viileää, jopa kylmää. Asukkailla on kuulema vuosittain 3 kuukautta talvea ja 9 kuukautta helvettiä. Ajelimme hienoa mutkikasta reittiä hyvän matkaan viinialueella ennen kuin tie lähti viemään kohti merta ja sitä ennen sijaitsevaa yöpaikkaamme Guimarãesissa.



Poikkesimme katsomaan Casa de Mateus-nimistä palatsia. Sisätiloihin ei ollut juuri saatavilla englanninkielistä kierrosta, eikä sinne päässyt ilman opastusta, joten tyydyimme katsomaan paikkaa ulkopuolelta ja kiertelemään kauniissa puutarhassa.


Guimarães oli sitten taas aika mukava kaupunki. Onkohan Portugalissa muunlaisia? Olimme siellä maanantaina iltapäiväruuhkan aikaan, emmekä ensin meinanneet saada autoa parkkiin minnekään. Majoituksemme oli keskellä vanhaa kaupunkia, jonne ei voinut ajaa kuin erikoisluvalla, joten pysäköimme kauemmas ja kävelimme katsomaan minne meidän oikein pitäisi mennä.

On siinä korkeuseroa taas kerrakseen!
Löysimme majatalomme ja saimme siistin, modernin huoneemme, melkeinpä huoneiston. Siihen kuului minikeittiökin jääkaappeineen, joten muutaman kympin hinta huoneesta tuntui hyvin edulliselta. Antti haki auton lähemmäs, nostelimme matkatavarat kadun varteen ja minä jäin odottamaan, että Antti hommaa vielä uuden parkkipaikan autolle.

Edes pientä Fiestaa ei voinut tälle kadulle pysäköidä!
Heti kun olimme saaneet matkalaukut huoneeseen, lähdimme katsomaan kaupungin päänähtävyyttä ennen kuin se menisi kiinni. Guimarãesin linnassa oli monta suurta turistiporukkaa ja vaikka kuinka koitin ajatella, että eihän tässä ole mitään kiirettä, niin kyllä meinasi ärsyttää se hitailu, kokoaikainen kovaääninen pälpätys ja oviaukkoihin pesäntekeminen. Rentouttavaa lomaa vaan kaikille! Linnassa sai kävellä jonossa tietyn kierroksen, eikä se ihan kauheasti säväyttänyt, mutta se oli juuri sellainen linna, jonka reunan yli odottaisi jonkun heittävän lehmän Monty Python-tyyliin.

Siinä  me kiipeämme matkakostyymeissämme linnanportaita!
Linnan vieraisessä luostarissa oli Leonardo Vinci-aiheinen näyttely. Sen nimi on Invention of Leonardo da Vinci ja se on kai kiertänyt monessa paikassa ja menee vielä eteenpäinkin. Näyttelyssä on puusta rakennettuja mallinnuksia Da Vincin erikoisista koneista ja värkeistä.


Meillä oli illaksi eväitä, joten emme etsineet ruokapaikkaa. Kokeilimme paikallisia leivonnaisia taas, mutta eivät nekään olleet kyllä kovin hyviä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat ihan pilalla, lätsähtäneet, mutta ehkä niiden pitikin olla sellaisia. Ei jatkoon!


Illalla kävimme kävelemässä kaduilla ja nautimme viilenneestä illasta. Kaupungissa ei illalla näkynyt juurikaan muita kuin paikallisia ihmisiä, ei minkäänlaista turismiteollisuutta, mikä on mukavaa. Mukavan näköisiä ravintoloita oli auki, samoin baareja, mutta aika moni paikka oli kokonaan kiinnikin.



Tiistaina sitten ajoimme Portoon, joka on Portugalin toiseksi suurin kaupunki, naapurikaupungin kanssa yhdessä se muodostaa yli miljoonan ihmisen asuinpaikan. Antti kävi Portossa viime vuonna, mutta yhdessä emme sinne pysähtyneet. Porto sijaitsee erittäin monen kukkulan alueella, joten siellä riittää jyrkkiä nousuja ja laskuja, ei mikään pyöräilykaupunki tosiaankaan.



Meidän hotellimme oli aika lähellä Douro-jokea, saimme auton näppärästi aivan hotellin viereiseen parkkitaloon edulliseen hintaan, mikä oli hyvä juttu. Porto ei ole mikään kaikkein hauskin autoilukaupunkikaan. Olimme kaupungissa jo puolilta päivin, joten emme ymmärrettävsti saaneet vielä silloin huonettamme, joten lähdimme kävelemään muutamaksi tunniksi. Menimme heti joen ylitse hienoa Don Luís I:n siltaa pitkin, sitä ylempää kerrosta, jota pitkin kulkee siinä kohtaa maanpäällinen metro. Kun metro ei kulje, samaa reittiä kulkevat kävelijät ja metron tullessa he väistävät reunoille. Ihan toimiva systeemi. Siltaa pitkin pääsimme Douro-joen toiselle rannalle hyvin korkealle, sieltähän piti päästä tietysti alas joen tasalle. Siellä sijaitsevat viinitalot. Menimme alas hauskalla hiihtohissityylisellä systeemillä.




Tarkoituksemme oli tutustua johonkin portviinitaloista ja menimme aivan summissa ensimmäiseen, joka mainosti vierailuja. Kyseessä oli Ramos Pinto-talo, josta saimme varattua paikat parin tunnin päähän englanninkieliselle kierrokselle. Väliajan käytimme syömällä lounasta yhdessä rantakabulevarin ravintoloista. Päivän menu oli oikein kelvollinen, vaikka varmasti siinä oli hieman turistilisää. Juuri kun olimme saaneet pääruoan eteemme, alkoi massiivinen katutyömaamelu. Ilmeisesti juuri aiemmin työmiehet olivat pitäneet ruokatauon ja palasivat töihin jyräämään tietä ja naputtamaan kiviä paikalleen. Se oli jopa vähän vitsikästä, mutta onneksi meillä ei ollut mitään tärkeää juttua kesken, huutaminenkaan ei olisi auttanut.


Ei tule tänään valmiiksi.
Lounaan jälkeen meillä oli vielä aikaa ja päätimme ottaa jälkiruoaksi drinkit Sandeman-talon ulkoilmabaarissa. Siellä oli paljon väkeä niin asiakkaina kuin työntekijöinäkin ja kaikki sujui sutjakasti siihen asti, että olimme saaneet tehtyä tilauksemme. Valmiit drinkkimme seisoivat tiskillä odottamassa varmaankin yli kymmenen minuuttia, eikä kukaan tarjoilijoista huomioinut niitä. Aloin kai näyttää hieman happamalta, kun viimein baarimikko osoitti tarjoilijalle, että viepä nyt nuokin pöytään, ennen kuin tuo punanaamainen turistirouva tulee vielä punaisemmaksi. Drinkki oli todella virkistävä ja hyvä! 


Ehdimme kuitenkin ihan kohtuudella kierroksellemme Ramos Pintolle. Se oli hauska kierros, noin 20 ihmistä eri maista kulki oppaan perässä ensin talon museo-osan halki, siellä ei saanut ottaa kuvia ja me tottelimmekin, moni muu ei. Pinto oli varmasti aikoinaan ranskalaisen samppanjatalon Mercierin hengenheimolainen, markkinoinnin edelläkävijä ja aito liikemies sen lisäksi, että myi hyvää tuotetta. Museo-osan jälkeen kävimme pienen kierroksen viinikellarissa, jossa oli melkoinen määrä tynnyreitä. Saimme kuulla portviinin valmistamisen periaatteita ja erilaisten portviinilajien ominaisuuksista. Lopuksi maistoimme kaksi portviiniä.





Portviinivierailun jälkeen menimme takaisin joen toiselle puolelle, ensin uudelleen köysiratavaunulla ylös rinteeseen ja rautasiltaa kävellen ylitse. Kello olikin jo sen verran, että saimme huoneemme, joka oli aivan kuin Omenahotellin huoneet Suomessa, ei mitään vikaa, ilmastointikin toimi moitteetta. Antti kävi ottamassa kuvia ja minä otin nokoset. Yllättikö?


Kun aurinko ei paistanut enää niin polttavasti menimme yhdessä kävelylle, katselimme kauniin rujosti rapistuneita rakennuksia ja katutaidetta samalla, kun etsimme paikkaa missä voisimme syödä päivällistä.



Osuimme sitten sattumalta paikkaan, missä grilliruoan tuoksu leijui jo pitkälle kadulle. Istahdimme ulos pöydän ääreen ja tilasimme grillattua lihaa kahdelle-annoksen. Ravintola oli selvästi paikallisten suosiossa, ulkomaalaisia ei näkynyt. Saimmekin aika ison setin kaikenlaista grillistä, oli makkaraa, kanaa ja erilaisia sitkeitä nautapaloja, joista viimemainittujakin yritimme sinnikkäästi syödä. Onneksi olimme tilanneet myös salaattia eikä riisi- ja ranskalaislautanenkaan ollut liian pieni. Vaikka osa lihasta jäi sitkeyden takia syömättä, ei meille nälkä jäänyt. 
Toisena Porton päivänä teimme samaa kuin ensimmäisenäkin, eli menimme portviinitaloon! Emme olleet ottaneet aamiaista hotellissamme, joten lähdimme etsimään syömistä muualta. Kävelimme mutkikasta portaikkoa pitkin alas joen tasalle ja tällä kertaa sillan alempaa tasoa joen ylitse.


Menimme heti, kun Sandeman-talo aukesi, kysymään ensimmäistä vapaata aikaa englanninkieliseen opastukseen, se löytyi jo tunnin kuluttua. Tunnin käytimme syömällä hyvät lettuaamiaiset kahvilassa. Meille olisi yksikin annos riittänyt, mutta eipä tuo haitannut topata vatsaansa vähän enemmänkin, sillä portviinimaistelua oli tiedossa ennen puolta päivää!



Sandemanilla me saimme aivan ekslusiivisen kierroksen. Ketään muuta ei ollut ilmaantunut englanninkieliselle kierrokselle meidän lisäksemme, joten Manuel (oikeasti) opasti sitten vain meitä. Hän kertoi oikein hyvällä englannilla periaatteessa samat jutut portviiniä varten tarvittavien rypäleiden kasvatuksesta ja itse viinin valmistuksen metodeista ja viinityypeistä kuin edellisen päivän Pinton kierroksella olimme jo kuulleet, mutta myös paljon Sandemanista, joka myöskin oli melkoinen markkinamies.




Myöhemmin kyllä huomasimme, että vaikka Sandeman on meillä ihan tunnettu merkki, ei sitä portugalilaisissa marketeissa kovin laajalti ollut kaupan. Kierroksen lopuksi maistoimme hyvän setin talon viinejä. Manuel (oikeasti) esitteli meille viinit erillisessä pienessä kabinetissa ja saimme sitten melkein kaksi tuntia aikaa maistella niitä, mikä olikin kyllä hyvä, sillä oli siinä kyllä maistelemista. Emme me kahta tuntia siellä istuneet, mutta tunnin ainakin.




Pienessä aamuhiprakassa aloimme miettiä, miten menisimme nyt joen ylitse. Tarkoitus oli etsiä se hieno kirjakauppa, joka on ollut Harry Potter-elokuvissa esikuvana. Sen nimi on Livraria Lello. Yritin kiemurrella kiipeämästä mäkiä, mutta pakko se oli, sillä kirjakauppa sijaitsi toisella mäellä kuin majoituksemme. Menimme joen ylitse vesibussilla ja sitten kävelimme oikein hidastetusti mäkeä ylös.



Näimme monia peregrinoja, joista moni taisi juuri olla aloittamassa caminoaan, niin eksyksissä olevan näköisinä he pyörivät kartat käsissään pitkin katuja. En yhtään osaa sanoa, missä päin kaupunkia siellä sijaitsee pyhiinvaellustoimisto, vai onko se jonkun alberguen yhteydessä.

Näin tyylikkäänä minäkin taapersin 5 viikkoa viime vuonna Espanjassa!
Löysimme kirjakaupan ja sinne piti ostaa pääsylippu erillisestä toimistosta, sen tiesimmekin etukäteen. Jossain vaiheessa Harry Potter-kuumeen noustua tässä vuonna 1906 perustetussa kirjakaupassa kyllästyttiin siihen, että ihmiset tulevat vain pällistelemään kauppaan, ottamaan kuvia, mutteivat osta mitään. Neljän euron lipulla pääsee sisälle ja jos ostaa jotain, hinta hyvitetään ostoksessa. Kauppa oli kyllä upea ja ostimme kumpikin kirjan, minä Camino Portguesia käsittelevän ja Antti pyöräilyn ja talouden yhteen taikinoivan oppaan, siinä ilmeisesti kerrotaan, miten pyöräily pelastaa maailman.



Vaikka kaupalta keskustaan päin oli hyvä alamäki, piti meidän vielä uudelleen kiivetä ylämäkeen päästäksemme sinne missä hotellimme oli. Minulle ei oikein auennut, missä Porton keskusta on tai onko siellä selkeää keskustaa, kunhan on paljon jyrkkiä katuja joka suuntaan.






Iltasuunnitelmana meillä oli käydä jossain joenvarren ravintolassa syömässä, muttei toispuoljokkee, vaan omalla puolellamme. Laskeuduimme taas uutta reittiä myöten rantaan, olin varmistanut, ettei minun tarvitse kiivetä mäkeä ylös vatsa täynnä, vaan pääsisimme ylös funikulaarilla. Tarkistimme jo mennessämme, että se kulkisi riittävän myöhään.

Ravintola oli yksi monista rannan samanlaisista paikoista, melkein kaikki asiakkaat taisivat olla kaltaisiamme turisteja. Nämä paikat eivät olleet paikallisten omia olohuoneita. Edellisillan lihaövereitten sijaan tilasimme kalaöverit. Se oli suuri vadillinen erilaisia kalapaloja voissa paistettuina. Alkupaloiksi saimme juustoja, mikä oli juuri sitä mitä halusimmekin. Näköjään alkupaloja tuotiin automaattisesti pöytään tilaamatta ja sitten laskutettiin sen mukaan mitä oli syöty. Kalavatimme oli kyllä osin haastava, oli monenlaista ruotoa, isoa ja pientä, mutta syötäväksi perkaamamme kalat olivat kyllä hyviä. Oli hauska istua lämpimässä illassa näpertelemässä ateriaansa, katsella rantakadun menoa ja vastustaa ankarasti sisäpihan karaoken kutsua. Onnistuimme.





Palasimme ylemmäs kaupunkiin mainitulla funikulaarilla, eli lystiöllä ja kävelimme pimenevässä illassa takaisin hotelliin. Antti kävi vielä pienellä kuvausreissulla ennen uniaikaa ja löysi Porton rautatieaseman, jolle minä en ollut sattunut lainkaan meidän kuljeskellessamme.






Seuraavana päivänä jätimme Porton taaksemme ja ajaa päräytimme takaisin Etelä-Portugaliin Lissabonin ohitsekin etelärannikolle. Matkan viimeiset päivät vietimme siellä suunnalla ja siitä kertoo sitten matkakertomuksen viides osa.


Liitän tämän postauksen CampaSimpukan ylälaidasta löytyvälle Poissa kotoa-välilehdelle, jonne kerään kaikki reissuaiheiset postauksemme maittain. Sieltä löytyvät myös tämän matkan osat yksi, kaksi ja kolme ja myöhemmin myös viides osa.

EDIT: Vielä ehtii osallistua Tour de France-aiheiseen arvontaamme täällä!

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Huldan pelastusta – vehnäjuuri vaikeuksissa


Juurakon Hulda selvisi mitä parhaiten juurihoidostaan luimupupulassa, olipa osallistunut talon töihinkin ainakin parilla leipomiskerralla. 

Kun palasimme reissusta, meillä oli kauheasti tekemistä, kuten töitä. En heti ehtinyt leipoa juureen, mutta ruokin sitä kyllä. Viime viikolla sitten otin osan leipoakseni leipää ja juureen oli tullut erilainen haju, tai ylipäätään haju. Se oli aiemmin ollut hyvin raikkaan tuoksuinen, tai lähinnä tuoksuton. Nyt siinä oli hieman etikkainen tai omenainen haju. En tiennyt onko se nyt menoa, vai vieläkö asialle voi tehdä jotain. Otin osan ja tein taikinan leipää varten. Taikina käyttäytyi kyllä ihan tavanomaisesti leivottaessa, kohosikin jonkun verran korissa, mutta uunissa se sitten levisi, eikä kovin hyvin noussut. Mittasin lämpötilaa leivän sisällä ja sen mukaan sen olisi pitänyt olla kypsää. Kuori oli mukavan kopsakka. Mutta leipä oli aivan likilaskuinen, tiivis ja pahanmakuinen, kun leikkasin sen myöhemmin. Olin hyvin pettynyt itseeni. 

Eilen kokeilin, vieläkö Huldasta oli eläjäksi. Otin 2/3 juuresta, jota oli nyt kaikkiaan noin 3 dl, kulhoon. Lisäsin siihen 80 g luomuvehnäjauhoja ja saman verran grammoissa luomuvettä. Eiku vettä vaan! Juuripurkkiin lisäsin 150 g jauhoja ja 150 g vettä. Sekoitin kummatkin erät tasaiseksi. Jätin Hulda-purkin pöydälle vähäksi aikaa, tai oikeastaan aika pitkäksi aikaa, sillä sain päähäni siivota jääkaapin, eikä se koskaan ole ihan pikkujuttu. Kun jääkaappi oli siisti, nostin Huldan sinne tavalliselle paikalleen. 

Kulhossa olevan osuuden annoin olla rauhassa pari, kolme tuntia. Kun tulin asioilta, kurkkasin kulhoon. Siellä oli mukavaa pientä elämää. 

Juurakon Huldan sämpylät

Ensin

  • 2 dl henkitoreissaan olevaa juurta
  • 80 g venhäjauhoja
  • 80 g vettä

Sitten

  • 2,5 dl vettä
  • 2 tl suolaa
  • 1 tl englantilaista hieman kosteaa leipähiivamurua
  • 1 dl ruissihtijauhoja
  • 0,5 dl ruisleseitä
  • noin 4-5 dl vehnäjauhoja
Lisäsin kulhoon ruokittuun juureen vettä, suolaa, hiivamurut, ruisjauhot ja -leseet ja sen jälkeen pikkuhiljaa vehnäjauhoja. Vaivasin taikinan yleiskoneella. Taikinasta tuli melko kiinteä, muttei sentään muodostanut palloa taikinakoukun ympärille. Päätin pitää sitä sitten huoneenlämmössä joitakin tunteja suihkumyssyllä peitettynä, en laittanut sitä jääkaappiin. 

Neljän tunnin kuluttua taikina oli noussut jonkun verran, muttei mitenkään hulvattomasti. Kaavin sen jauhoiselle leivinalustalle ja kääntelin hieman reunoilta keskelle päin leipurinlastalla. Taikina oli oikein pehmeää, eikä tarttunut pahemmin lastaan kuin pöytäänkään. Laitoin uunin kuumenemaan 230 asteeseen kiertoilmalla ja leivinkiven sinne kuumenemaan yhtä matkaa. Uunin alaosassa oli syvä uunipelti odottamassa, sinne laittaisin paistamisen ajaksi hieman vettä.

Kun uuni oli kuuma, leikkasin leipurinlastalla taikinan lohkoihin, vähän eri muotoihin, niitä tuli 12 kpl. Nostin leivinkiven pellillään pois uunista ja nostelin nopeasti taikinapalat kivelle. Käänsin samalla palojen päitä hieman alapuolelle, niin niistä ei tullut niin eri kokoisia, vaan mahtuivat sopuisasti kiven päälle. Siirsin kiven takaisin uuniin ja samalla luukun avaamisella kaadoin alapellille 2 dl kylmää vettä. Paistoin ensin sämpylöitä 15 minuuttia, jonka jälkeen ne näyttivät jo aika kivoilta, päästin höyryä pois uunista avaamalla luukkua hetkeksi. Paistoin vielä 6 minuuttia ja silloin pinta oli kauniin ruskea ja kumea. Nostin kiven uunista ja siirsin sämpylät ritilälle jäähtymään. 

Nämä sämpylät olivat kauneimmat, joita olen saanut juuresta aikaan, totta kyllä, että autoin hieman hiivalla. Jännitti leikata sämpylä halki. Olisiko se kypsä, miltä sisus näyttäisi, miltä sämpylä maistuisi? Ei huolta, rapea kuori oli helppo leikata ja sämpylä halkaista. Sisällä oli kivasti reikiä  ja sisus oli kypsä. Ja maku? Ihan parhaita tähän mennessä! Ainakin toistaiseksi Hulda on pelastettu ja koitan pitää siitä nyt parempaa huolta jatkossa. Lisään postauksen CampaSimpukan ylälaidan Juurakon Huldan seikkailut-välilehdelle, jossa on ihan sitä itteään, Juurakon Huldan seikkailuita.

Vielä ehtii osallistua arvontaan, sunnuntai-iltaan asti sinulla on mahdollisuus voittaa tyylikäs, musta Tour de France-esiliina. Täällä lisätietoa.